Lähdimme viimeisenä lomapäivänäni ennen kotimatkaa etsimään tuota vuorta, jolla siskokaan ei ollut aikaisemmin käynyt. Emme meinanneet sinne löytää. Mutta sitten yhä kapeammaksi käyvältä kylätieltä löysimme yllättäen parkkipaikan, jossa oli muitakin autoja. Varmistimme vielä muutamalta jalankulkijalta, että olimme oikeassa paikassa, emmehän nähneet kuin pienen kukkulan.
Lähdimme kävelemään ylöspäin. Tässä kuvassa näyttäisi olevan jonkinlainen polun tapainen, mutta pääasiassa tarvoimme pikkuisessa hangessa. Jo pian sukat ja kengät olivat märät, koska lunta meni jatkuvasti uusien vaelluskenkieni suista sisään. Tuli hiki. Reppu painoi, vaikka ei siellä paljon mitään ollutkaan. Sydän alkoi hakata hulluna. Meinasin tuupertua matkalle. Pysähdyin tuon tuosta, odotin, kun kohina korvissa lakkasi ja jatkoin taas.
Kiipeäminen otti tosi koville, en muista vastaavaa kokeneeni. Kuvassa näkyvä järvi on Zürichsee. Tämä ensimmäinen osuus oli jyrkin.
Pienellä tasanteella istahdimme vähäksi aikaa. Söin suklaata ja join vettä ja voimani palautuivat vähitellen.
Siskolle tuli puhelu. Jatkoin tarpomista. Ajattelin, että hän pian saa minut kiinni, kun on tottunut vaeltamaan.
Pysähdyin tällaiselle penkille:
Kuva penkiltä vasemmalle:
Ja sisko senkun puhui puhelimessa.
Eikös tuossa kuvassa näy lumikenkien jäljet - ne eivät ole minun.
Puhelu oli ystävättäreltä, joka kuulemma kysyi, olemmeko löytäneet oikean paikan. Sisko kysyi, että jatketaanko vielä tuonne merkille. Se on tuolla kukkulan korkeimmalla kohdalla. Olin jo paremmissa voimissa ja sanoin, että mennään vaan.
Tässä on se merkki, joka näyttää, että olemme 1.380 metrissä.
Ja Tanzboden on tuolla, noin 1.500 metrissä. Sisko kysyi, että jatketaanko majalle. No tietenkin, sanoin, olemmehan jo näin lähellä.
Yhä lähempänä:
Ja mitkä maisemat sieltä olikaan. Haukoin henkeäni.
Voi mikä autuas olo oli päästä majaan sisälle, en voinut muuta kuin nauraa ääneen.
Istuimme majassa voipuneina (ainakin minä), söimme makkaroita ja hapankaalia ja joimme olutta, joka maistui tässä kohtaa älyttömän hyvälle.
Huom! Kamina, jonka yläpuolella on retkeilijöiden paitoja kuivumassa.
Ihan liian pian oli lähdettävä takaisin alas, että ennätämme ennen pimeän tuloa autolle. Minä jäin kuvaamaan maisemia, kun sisko käveli jo reippaasti majalta poispäin
Tämä seuraava kuva on siitä kohtaa, missä oli se penkki:
Autolle tullessa oli jo melko pimeää.
Sisko kertoi tässä vaiheessa ystävättären kertoneen puhelussa, että olemme kiivenneet vasta 1/3. Jos sisko olisi puhelun jälkeen sen minulle sanonut, olisin väsähtänyt pelkästä tiedosta niin paljon, etten olisi jaksanut kiivetä metriäkään eteenpäin. Jouduin ikäänkuin salaa ylittämään omat voimani ja sain sellaisen kokemuksen ja elämyksen, johon en olisi uskonut pystyväni. Kaiken huippu oli se, joka kertoo tietysti myös hyvästä peruskunnostani, etten tullut yhtään kipeäksi edes jaloista... tanssijalla on hyvät jalkalihakset.
Jo nyt haaveilen uudesta vaellusretkestä vuorelta toiselle....
Tästä linkistä Tanzbodenin sivut.
Tästä linkistä se. mitä aikaisemmin kirjoitin tästä retkestä.
Tästä linkistä reitti, josta nyt haaveilen.
Kommentit