On varmaan jo aikaisemminkin täällä blogissani selvinnyt se, etten ole kotonani kovin innokas siivoamaan. Nuorempana kylläkin siivosin jatkuvasti. Naapuritkin huomauttelivat, ettei jatkuvasti tarvitsisi mattoja ulos kantaa. No niistä ajoista on tosiaan jo kauan.

Oli sellainenkin aika, että äitini, joka oli ammatiltaan siivooja, siivosi aina meillä käydessään. Hän asui toisella puolella Suomea, joten ei hän kovin usein käynyt; kerran - korkeintaan kaksi vuodessa. Lapsiakin hänellä oli kolme, joiden luona hän tasapuolisesti vieraili ja siivosi. Muistan äitini ensimmäisen vierailun luonani täällä toisessa kaupungissa. Hän alkoi pestä ikkunoita. Minä suutuin, koska pidin sitä loukkauksena. Ikkunat jäivät sillä kertaa pesemättä. Myöhemmin tasaannuin ja ymmärsin hänen hyväntahtoisuutensa enkä enää kiusaantunut, vaikka hän teki omia järjestelyjään kodissani. Ikkunoitani hän ei koskaan myöhemmin yrittänytkään pestä. Äiti kuoli jo viime vuosituhannen puolella, vuonna 1999. Mieheni vieläkin kaipaa hänen toimeliaisuuttaan, koska minä en esim. miehen vaatteita pese, jos hän ei itse tuo likaisia vaatteitaan pyykkikoppaan. Makuuhuone, jonka mies on vallannut, onkin hänen likaisia vaatekasojaan täynnä. Tässä eräänä päivänä hän huokaili, että pitäisiköhän hänen palkata joku, joka pesisi hänen vaatteensa ja laittaisi ne kuntoon. En sanonut mitään.

Tällaisia vuodatuksia syntyi siitä, kun tänä aamuna otin kahvikuppia kaapista. Viime kesän keittiön suursiivouksen yhteydessä vaihdoin lautasien ja kuppien paikkoja keskenään. Mies jatkuvasti valittaa, ettei osaa ottaa kuppia uudesta paikastaan. Tänä aamuna minäkin avasin sen vanhan kaapin.