Kaikkea kummaa sitä vanhenevan naisen päähän pälkähtääkin: Haluaisin oman huoneen. Olen tullut siihen tulokseen, että jokaisella perheen jäsenellä pitäisi olla oma huone, jonka oven saisi halutessaan kiinni. Minulle on iän myötä tullut tarve omaan reviiriin. Täällä on mahdottomia eturistiriitoja, kun reviirit menevät päällekkäin. Taistelemme omasta elintilastamme. Olen jo aika päiviä sitten luovuttanut makuuhuoneen miehelle. Pojalla on ollut oma huone siitä lähtien, kun tytär muutti kotoa. Vain minulla ei ole omaa reviiriä: asun olohuoneessa ja keittiössä.

On niin ärsyttävää, kun mies kokoaa tavaroitaan tänne olohuoneen puolelle, kun hänen OMA huoneensa on täyttynyt. Nuokin metrin paperipinot tuossa kirjahyllyn alahyllyllä saavat minut raivon partaalle, samoin kuin työkalupakki, autoradiot ja sisätilan lämmitin, jotka hän on tuonut olohuoneen lattialle. 

Ovathan minunkin tavarani hujan hajan täällä olkkarissa enkä osaa niitä mihinkään järjestykseenkään laittaa. En ihmettelisi yhtään, vaikka minun tavarani ja paperini ärsyttäisivät toisia. Enhän ole mikään siivousintoilijakaan.

Nyt on rauhoittava oma hetki, kun poika on työharjoittelussa, mies lähti silmälääkäriin ja itse poden flunssaa. Siksipä tässä kirjoittelen, kun en ole tanssinäytelmän harjoituksissa.

Mitenköhän ihmiset ennen vanhaan jaksoivat sietää toisiaan suurperheissä pienissä asunnoissa???