Olen saanut hyvän perusturvallisuuden, koska ensimmäiset elämäni vuodet sain elää kotona äidin hoidossa. Vanhemmat olivat turvallisia tavallisia ihmisiä, meillä ei käytetty alkoholia eikä suuresti riideltykään. Asuinyhteisö oli suljettu ja se toi myös omalta osaltaan vakaat olot pienen lapsen elämään.

Henkilökunta asui perheineen sairaalan alueella. Parantolasta saatiin asunnot, ruoat ja liinavaatteet. Sairaalalla oli oma puutarha, sikala, leipomo ja laitoskeittiö. Isät olivat työssä sairaalassa ja äidit hoitivat lapsia kotona. Myöhemmin, kun lapset eivät enää tarvinneet jatkuvaa hoitoa, myös äidit loivat oman työuransa sairaalassa sairaala-apulaisena, liinavaatevaraston hoitajana, puutarha-apulaisena, keittiöapulaisena, toimistoapulaisena ja kuka minäkin. 

Olin hyvin pieni, alle 4-vuotias joka tapauksessa kun tämä tapaus sattui:

Äiti lähti usein aamuisin Kaunolaan hoitamaan kanoja, kun minä jäin vielä nukkumaan. Yhtenä aamuna heräsinkin itsekseni. Huutelin äitiä, mutta ei häntä näkynyt missään. Oli kesä. Sain ulko-oven auki ja lähdin kanalalle päin. Tiesin kyllä, mistä sinne mennään. Roskisten ohi mäkeä ylös ja siitä nurmikkoja pitkin metsäpolulle. Olin nilkkoihin ulottuvassa valkoisessa yöpaidassa paljain jaloin ja minulla oli pitkät kiharat hiukset. Metsä oli suuri, aurinko vilkkui puiden välistä ja havuneulaset pistelivät jalkapohjia. Sisälläni läikähti, kun näin äidin tulevan metsätietä. Juoksin mäkeä alas suoraan äidin syliin. Äiti sanoi lempeästi:"Minä ajattelin, että mikä keijukainen siellä metsässä oikein välkkyy ja vilkkuu ja minun pikkuinen tyttönihän se sieltä kipittää"