Lastenvaateteollisuutta ei sotien jälkeen ollut. Koska valmisvaatteita ei saanut, niitä ompelivat oma äiti, naapurin täti tai lasten vaatteet teetettiin ompelijoilla. Äitini oli itse oppinut ompelija ja hyvä käsityöihminen kaikin puolin. Vieraille hän ei ommellut, mutta isälle, itselleen ja meille lapsille hän ompeli. Isä kyllä keikaili myös valmisvaatteissa. Koska kankaitakaan ei tuolloin ollut saatavilla ja saattoivathan ne olla kalliitakin, niin tapana oli purkaa vanhoja aikuisten vaatteita kankaiksi ja käyttää ne uudelleen. Isän takit, housut ja paidat saivat näin uuden muodon joko äidin tai lasten vaatteina. 

Keväällä äiti oli ommellut minulle uuden kauniin leningin ja sain laittaa sen päälleni ulos mennessäni. Oli tuollainen keväinen ilma, jolloin vielä on kuralammikoita maassa, mutta ruoho ja puut alkavat vihertää. Menin toisten luokse ylpeänä ja iloisena uudesta leningistäni. Toisilla ei ollut niin usein kauniita mekkoja kuin minulla. Pojilla oli henkselihousut, jotka ulottuivat polven yläpuolelle. Naapurin Masalla oli tuollaiset polvihousut ja taskussa karkkeja, joita minun teki kovasti mieli.  Masa roikotti karkkia ilmassa ja sanoi:"Saat tämän, kun uit tuossa kuralammikossa". Niin kovasti teki mieli karkkia, että lätsähdin kuralammikkoon vatsalleni ja räpiköin siinä. Kaikki nauroivat ympärilläni. Kun nousin ylös, Masa lähti juoksemaan ja minä perään, mutta en minä häntä kiinni saanut, vaan hän ilkkui aina hyvän matkan päässä karkki kädessään. Itkuhan siitä tuli, kun en sitä karkkia saanutkaan.