En ole pitkään aikaan itkenyt niin paljon kuin viimeisen parin viikon aikana. En edes muista, milloin olisin ennen tätä viimeksi itkenyt. Ehkä en olekaan itkenyt. Sen muistan, että nuorena itkin poikien perään.
Nyt kun itkuhanat ovat auenneet, niin itken tuon tuosta. Ihan keskellä päivääkin joku tunnekuohu saa minut kyyneliin.

Se alkoi siitä, kun kuulin erään läheisen sukulaisen kuolemasta.

Uskon jonkunlaiseen johdatukseen tai kohtaloon tai suurempiin voimiin, jotka ohjaavat elämää. Ne asiat joiden kuuluu tulla, tulevat eteen, jos olet herkkänä kuuntelemaan ja pysähdyt. Minut pysäytti itselleni sattunut odottamaton tapaturma. En päässyt enää pakoon, oli pysähdyttävä. Ja tapahtumat alkoivat vyöryä pikkuhiljaa. Unetkin ennustivat merkillisiä tulossa olevia elämän vaiheita. Niinkuin sekin minua pitkään askarruttanut kynsiuni. Minulta oli lähtenyt kynsi ja sen tilalle oli kasvanut uusi. Olen noin 4-vuotiaana nähnyt samanlaisen unen - silloin vasemman käden nimetön oli jäänyt oven väliin karmin puolelta ja kynsi oikeasti lähti. Äiti laittoi sen yöksi minun viereeni tyynylle.
Kynsiuni vaivasi minua. Kun kävin kirjakaupassa, etsin unikirjan ja siellä sanottiin jotain, jonka ymmärsin tarkoittavan, että jos kynsi lähtee, niin persoonallisuus hajoaa. Olin onnellinen, että unessa kynteni olikin parantunut, uskoin sen tarkoittavan, että persoonallisuuteni eheytyy.

Miten se tämä kuolema-teemakin alkoi minua niin kovasti puhuttaa, että kirjoitin noista parantolan kuolleista. Kuoleman teema tuli myös ovelleni. Kaksi nuorta naista soitti ovikelloa ja kysyi, pelkäänkö kuolemaa. He tarjoutuivat keskustelemaan kanssani kuolemasta. En päästänyt heitä sisään, sanoin, että olen niin paljon nähnyt kuolemaa eläessäni, että en pelkää sitä. He olisivat halunneet lukea minulle Raamatusta jonkun lauseen, mutta en halunnut kuunnella. He antoivat jonkun lehtisen, joka on jo poisheitetty. Kuolema tuli esiin myös blogeissa, ainakin kahta läheisensä menettäneen blogia olen lukenut.

Sitten tuli tuo kirje. Senjälkeen olen itkenyt silmäni punaisiksi. Ensin itkin kaikkia kuolleita läheisiäni. Erityisesti isääni, joka on kuollut 41 vuotta sitten. Sitten luin "Virtahepo olohuoneessa" -kirjan ja itkin omaa elämääni. Eilen katsoin "Muistojen polku" -elokuvaa ja itkin hillittömästi. Nyt alan taas itkeä....