Kyllä me nyt tyttären kanssa ollaan taas tavallisissa väleissä. Ja pojat olivat innoissaan, kun näkivät mummon eilen pitkästä aikaa. Pienempi 1-vuotias oli tosi jännä. Olin heillä päiväkodista kotiutumisen jälkeen aina poikien nukkumaan menoon saakka. Äiti hoiteli pääasiassa lapsiaan, minulla oli ompeluhommia. Ompelukoneeni on nyt ollut tyttärellä, en ennätä kuitenkaan kotona ommella.

Niin se 1-vuotias: olin tekemässä lähtöä. Kun 1-vuotias huomasi sen, hän lähti minua kohti äännellen ja ajattelin, että hän haluaa syliin. Luulin, että hän tulee sanomaan heipat. Mutta ei, hän halusikin pois sylistä ja taaperteli keinuvin askelin sänkynsä viereen. Viesti oli selvä: minun pitää laittaa hänet nukkumaan. Niinpä teinkin ja silittelin häntä sitten uneen. Oma tahto on alkanut kehittyä.

Tänään lähden Helsinkiin kurssille ja olen siellä vielä huomennakin. Tutkin juuri juna- ja bussiaikatauluja ja matkan hintoja. Jos menen ja tulen bussilla, säästän yli kymmenen euroa, mutta aikaa kuluu kaksinkertainen määrä.

Kumpi ratkaisee aika vai raha.... se täytyy päättää. Sanotaan, että aika on rahaa ja näinhän se on.