Supernanny Jo Frost pistää kiukuttelevat kakarat ja vanhemmat järjestykseen.  Helppoa on samaistua malttinsa menettäviin vanhempiin, joiden perheessä on kauhukakaroita.  Ja mikä idylli taloon tuleekaan, kun kukaan ei enää polta päreitään. Tämän iltaisessa jaksossa kolme pikkuista poikaa ammeessa isänsä pestävinä oli aika hellyttävä loppukohtaus. Usein näissä ohjelmissa toistuu se, että kauhukakaroiden vanhempien on muutettava käyttäytymistään, eikä suostuttava manipuloitavaksi - silloin lapsetkin muuttuvat. Lapset helposti vaistoavat sen, kuinka vanhempia pyöritetään ja he käyttävät taitojaan häikäilemättä puolustuskyvyttömiin vanhempiin.

Voi kuinka helppoa onkaan syyttää toisia omasta epämiellyttävästä olosta. (kurittomia lapsia siitä, että suutun. Laiskaa miestä siitä, että saan tehdä kaikki kotityöt). Kun se on sellainen ja tällainen... jos se toinen muuttuisi, niin kaikki olisi toisin.  Kuitenkin ainoa, jonka pystyy muuttamaan, on itse. Kun itse muuttaa käytöstään/suhtautumistaan/ajattelutapaansa, niin palkkiona saattaa olla se, että toinenkin muuttuu tai sitten ei.  Omalle itselle tuppaa vain olemaan niin rakas, että vanhasta haluaa pitää kiinni ja silloin on vaikea nähdä uusia näköaloja. Lisäksi oman itsen muuttaminen on siinäkin mielessä hankalaa, että se toinen/ne toiset odottavat sinulta tietynlaista käyttäytymistä, johon ovat tottuneet  ja vaatii kyllä melkoista kansalaisrohkeutta ja sisäistä voimaa olla toteuttamatta odotuksia.

Kaikissa vaikeissa ihmissuhteissa on aina kaksi tai useampi osapuoli eikä koskaan oikeastaan syy ole vain toisessa tai toisessa. Välillä on vain niin vaikeaa nähdä ja ulkopuolisenakin helposti asettuu toisen tai toisen puolelle. Supernanny Jo Frost on siitä mainio persoona, että hän on hyvin tasapuolinen, ei asetu kummallekaan puolelle, vaan auttaa jokaista osapuolta rauhallisesti kohti sovinnollisempaa elämää.