Eilen kun Poika tuli koulusta, hän halusi heti lähteä autolla liikenteeseen, oli jo kavereiden kanssa sopinutkin. Pyysin, että vie minut ensin töihin. Kesällähän ajelimme mökkiteitä ja syksyllä pienempiä sivuteitä täällä kaupungissa, niin että ajattelin tuovani hänen eka ajelulleen jonkinlaista turvaa.

Poika lähti jo aikaisemmin autoa putsaamaan ja tekikin sen huolellisesti. Sitten asenneltiin penkit ja peilit kohdalleen. Hän kun on minua 20 senttiä pitempi.

Lähdettiin parkkipaikalta. "Katso, ettei tule autoja!", pääsi suustani. Mies on juuri saanut ajokortin. "En minä mikään tyhmä ole."

Mentiin bensa-aseman kautta, tällä kertaa minä maksoin.

Puristin oven kahvaa ja jännitin selkääni istuimeen. En voinut mitään, että näitä ikäviä huomautuksia lipsahteli suustani tuon tuosta. "Miksi sinä nyt kaistaa vaihdoit";  "Varo jalankulkijaa" "Aja hiljempaa" "Anna tuon mennä ohi".

"Lopeta!" sanoi Poika.

Päästiinhän sitä sitten työpaikkani pihaan ihan turvallisesti. Silloin Pojalla iski kai jonkinlainen paniikki; hän joutuukin yksin lähtemään takaisin.
"Taidan mennäkin tuosta suoraan", hän sanoi.
"Siinä on rappuset, etkö huomaa" Ne olivat kyllä ihan lumen peitossa, että niitä ei oikeasti näkynyt.
"Oho! Mistäs mun pitäis mennä"
"Mene vaan samaa reittiä mistä tultiin. Ensin suoraan parkkipaikan läpi ja sitten vasemmalle! Mutta varo muuta liikennettä, kun tulet tielle"

Katsoin, kun hän käänsi auton ja erittäin varovasti liittyi muuhun liikenteeseen. Sinne hän meni, nyt jo iso poikani ja minä töihin.

Kun menin kotiin klo 22 paikkeilla, ei häntä ollut vielä näkynyt, sanoi isänsä. Soitin heti Pojan kännykkään ja hän oli tulossa kotiinpäin. Hän oli koko illan ajeluttanut kavereita. Olipahan ainakin poissa tietokoneen äärestä. Valitteli illalla, että selkä kipeytyi monen tunnin autossa istumisesta.

Tänään hän lähti autolla kouluun.