Tuossa aikaisemmin olen ottanut vastaan haasteen kirjoittaa isoista pettymyksistä. En ole asiaa unohtanut, vaan mieli sen kanssa askartelee tuon tuosta. Ehkä elämä on etenemistä pettymyksestä toiseen. Jospa aloittaisin varhaisimmasta muistamastani pettymyksestä.

Olin noin 4,5 -vuotiaaksi äidin ja isän silmäterä ja rakkain ilo. Olin prinsessa kuninkaan ja kuningattaren valtakunnassa, jossa kaikki oli hyvin. Sitten kruununi kallistui äkillisesti, kun minulle syntyi pikkusisko. Hänestä tuli tietenkin perheen uusi keskipiste ja minä jäin kakkoseksi. Ykköspaikan menetys oli kauhea pettymys.

Nukuin häkkisängyssä samassa huoneessa kuin vastasyntynyt ja äitini. Eräänä aamuna kun en vielä ollut aukaissut silmiäni, kuulin kuinka isä ja äiti juttelivat. "Herrajestas - onko se lapsi kuollut" "Mitä oikein on tapahtunut?" "Voi hyvänen aika!"  En ymmärtänyt, että he puhuivat minusta ja olin iloinen, että nyt uudesta vauvasta päästiin. Aloin availla silmiäni,  jotka olivat rähmäiset tai muuten vaikeat avata.  Isä ja äiti olivat kumartuneena minun ylleni ja kun isä nosti minut sängystä, aloin itkeä. Koko sänkyni, kaikki petivaatteet ja tietenkin minä itse oli oksennuksen peitossa.

En näin jälkikäteen tiedä, onko tämä oikeasti liittynyt sisaren syntymään vai olenko itse sen siihen kehykseen laittanut. Olenko ehkä saanut äkillisen mahataudin tai syönyt jotain sopimatonta. Tilanne on hyvin kirkkaana mielessäni. Täytyy myös tunnustaa, etten ole koskaan toipunut täydellisesti sisarkateudesta, vaan yhä uudelleen sitä joudun työstämään.