Tääll yksinäin mä valvon. Tytär ja molemmat lapsukaiset nukkuvat. Toista aikuistahan tässä huushollissa ei ole. Tytär on eronnut.

Olen taas tyttären kannettavan ääressä yön pimeydessä. Nousin ylös, kun unet kaikkosivat silmistä. Tällä kertaa baby ei herättänyt, vaan isoveikka alkoi unissaan huutaa äitiä. Menin pojan luo ja siitäkös hän riemastui. Alkoi huutaa oikein kovaa ja itkeä. Äitinsä tuli paikalle. Mummon viekku kelvannut kuten aamuisin, vaan poika halusi äitinsä viereen. Menin takaisin sänkyyn. Kumma vaiva sekin on, että kun on vähän aikaa nukkunut ja herää, niin uudestaan ei tule unta vaikka minkä tekisi. Pää alkaa pörrätä yön pimeydessä. Siinä ei pääse karkuun huolia, murheita eikä tekemättömiä töitä.

Kymmenen aikaan illalla pyöräilin tänne töistä suoraan tihkusateessa. Takin helma oli mennyt satulan alle. Kun pihassa jarrutin ja hyppäsin pyörän päältä, niin en päässyt irti, vaan kaaduin kyljelleni kuin hidastetussa elokuvassa ja tavarat ja pyörä siihen päälle, soitin asfalttiin. Ensin ei tuntunut miltään. Nyt särkee polvea. Onneksi ei isoveikka ollut kyydissä. Tämä oli kuin varoitus, koska aamulla vien hänet pyörällä päiväkotiin. Täytyy laittaa pojalle kypärä, se on nyt monta kertaa "unohtunut", kun matka on niin lyhyt. Jos noin kaaduttaisiin, niin poika lentäisi kuin se soitin.

Täällä oli illalla ihan rauhallinen meininki. Muutaman kerran vauveli yritti itkua vääntää, mutta ihan toisenlaista se oli kuin eilinen hätähuuto. Vauveli oli saanut äidinmaidon korviketta ja imenyt tietysti sitä tavanomaistakin. Ilmeisesti kuitenkaan tissimaito ei ole riittänyt iltaisin, koska nyt hän oli paljon tyytyväisempi.

Eiköhän tässä kohta unikin tule. Hyvää yötä!