Ei ole kiirettä, hoppua. Voin miettiä asioita, lukea, kirjoittaa. Odotella elämää Loppiaisen jälkeen.

Tyttären luona on todellinen elämä: pikkuisten kanssa on elettävä hetkessä. Kotona en voi kestää miehen jatkuvaa ruikutusta. En voi kestää, että hän haukkuu lastaan, yhteistä poikaamme. En tiedä, kuinka korvani sulkisin. Korvatulpat! Pojalle hän ei sano, mikä närästää. Jutteleeko edes - en ole nähnyt. Aiemmin valitukset menivät kauttani eteenpäin, nyt en pilaa omaa suhdettani lapseen kuuntelemalla miestä. Poika on täysi-ikäinen.

Armeija loppuu tammikuussa ja poika tulee kotiin. Pelkääkö mieheni sitä aikaa? Ehkä.

Olen tämän pitkän kotona oloni aikana vetänyt liukuoven kiinni silloin, kun en kerta kaikkiaan jaksa kuunnella tai pelkkä näkeminenkin saa minut raivon valtaan. Hän haukkuu minuakin milloin milläkin tavalla. Eikä varmaan aina syyttä, ainahan on kaksi osapuolta liitossa. Välillä kestän paremmin, välillä en.

Nyt en meinaa jaksaa, kun on muutakin painolastia elämässä.
En myöskään jaksa siivota enkä laittaa joulua. Perunalaatikon teen, siitä tykkää poikakin.

Edit: 18.12. klo 0:45 linkki oman blogin perunalaatikko-ohjeeseen