Tuberkuloosiparantolan kivijalassa oli toinen toistaan pienempiä henkilökunnan asuntoja. Yksinäisille sairaanhoitajille ja röntgenhoitajille oli yhden huoneen asuntoja, joissa ei ollut keittiötä, kylpymahdollisuutta tai wc:tä. Asui sellaisessa eräs yksinhuoltajakin.

Perheasunnoissa oli huone, alkovi, keittokomero ja pieni wc, jossa oli wc-pytty sekä lavuaari, mutta ei suihkua eikä kylpyammetta. Eräässä tällaisessa perheasunnossa asui pieni, laiha mies lihavan vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Mies oli ammatiltaan lämmittäjä, vaimo työskenteli sairaalan perunankuorimahuoneessa. Heidän keittokomeronsa seinässä oli kahvimylly, jota sain joskus pyörittää, kun täti nosti minua.

Pikkuisena tyttönä olin silloin tällöin tämän lihavan naisen hoidossa. Yleensä en viihtynyt siellä ollenkaan ja niinpä itkin siellä aika paljon. Itkin ja huusin: "Hunninkavettä, hunninkavettä" Täti yritti tarjota minulle vaikka mitä, mutta mikään ei kelvannut. Äiti oli unohtanut kertoa, että minulle pitää antaa hunajavettä.

Eräällä hoitokerralla vasemman käteni nimetön jäi vessan oven väliin saranapuolelta, kun täti lykkäsi oven kiinni. Nimetön vaurioitui sillä tavalla, että kynsi on koko ikäni kasvanut ryppyisenä. Onneksi rypyt ovat pystysuunnassa, joten kynsi on oikeastaan aika sievän mallinen. Vanhemmiten kynnen laatu on kovettunut ja kohta siihen pystyy enää sivuleikkurit kuten äitini varpaankynsiin loppuvaiheessa.