Kuten on tullut tavaksi, käyn perjantaisen kuntosalitreenin jälkeen kaupassa. Koska ostan yleensä niin paljon ruokia kerralla kuin jaksan kantaa, niin tänäänkin. Tulen sitten bussilla kotiin, vaikka menen kävellen.

Bussissa oli pikku ipana, joka kirkui sen varttitunnin ajan, jonka olin bussissa. Ensin hän huusi kimeällä äänellä: ei,ei,ei ja sitten nosti volyymia ja kirkui niin että korviin sattui. Kuljettajakin katsoi taakseen. Etninen äiti (ehkä intialainen) oli rauhallisesti vaunun vieressä. Mitäpä siinä muutakaan voi tehdä. Kun lähdin autosta, huomasin, että äiti oli nostanut lapsen syliin, mutta se ei lopettanut hänen kirkumistaan. Ajattelin, mitenkähän lapsi oppii kirkumaan ja toivoin saman tien, ettei tyttären vauveli opettele sitä tapaa. Koska miten minä jaksaisin sellaista kirkuvaa kakaraa hoitaa.

Kohta lähden käymään tyttärellä. Aamulla klo 5.30 häneltä tuli viesti, että pitäisi tulla kuntosalin jälkeen heille. Olisin saanut muuten nukkua pari tuntia kauemmin, mutta kun olin jättänyt epähuomiossa kännykän päälle. Piippausääni on niin ärsyttävä unen läpi. Siihenhän sitä sitten heräsi ja unet karisivat silmistä. Nousin kahvin keittoon ja lehtiä lukemaan: Ensimmäisen aukeaman järkyttämänä siivosin jopa keittiönkin. 51-49 Halonen/Niinistö. Tiukaksi menee....