Vihdoinkin tämä pyhien jatkumo loppuu... ei tätä jaksaisi pitempään. Heti aamukahvin jälkeen avaan tietokoneen. Välillä olen tekevinäni tärkeitä, tulostelen vauvelin kuvia ja puhun ääneen, miten vaikeaa on kuvankäsittely yms., jotta mies ei luulisi minua nettiriippuvaiseksi. Riittää kun perheessä on yksi sellainen. Bloggailusta en ole puhunut hänelle. Olisihan kauhistus, jos hän tietäisi, että kirjoittelen omia tai perheen asioita Nettitaivaalle. 

Kirjoittamisen aloittaminen kirjaston kirjoittajapiirissä toistakymmentä vuotta sitten oli tosi vaikeaa. Vaikka olin päiväkirjaa lapsena ja nuorena pitänyt, en osannut enää sitäkään. Äidin opetukset tulivat mieleeni: perheen sisäisiä asioita ei saa puhua kenellekään, niiden on jäätävä neljän seinän sisälle ja mitään mitä et halua toisten tietävän, ei kannata kirjoittaa. Puhumattomuudesta tuli vankila, joka meinasi syöstä minut syövereihinsä. Kirjoittaakaan en voinut. Ensimmäinen tehtävä kirjoituspiirissä oli murtaa tuo muuri.

Nyt kaikki on kääntynyt vähän päälaelleen. Koen, ettei elämässäni ole mitään niin suurta salaisuutta, etteikö siitä voisi puhua jonkun kanssa. Kirjoittamisessa voin käyttää oman elämäni materiaalia myös fiktiivisesti. Päästäkseni takaisin fiktioon, perustin blogin. Toistaiseksi tämä on ollut suurimmaksi osaksi päiväkirjamaista vuodatusta - silläkin on oma merkityksensä. Ainakin itselle, ehkä jollekin muullekin. 

Puolenpäivän aikaan vaihdan aamutakista päivävaatteisiin. Illalla istun sohvan nurkkaan jo Emmerdalen aikaan, jossa saatan istua koko illan. Harmillisinta siinä on oheistoiminto: käden liike kohti suuta.