Jokohan pikkuhiljaa pääsen palaamaan normaaliin päiväjärjestykseen. Siis siihen, että aamulla ensin blogataan kahvin kera ja sitten muuta touhutaan. Sietämättömän raskaita päiviä olivat viime viikkoiset, kun oli aamusta iltaan ohjelmaa. Eilen olin aivan puhki jo iltapäivästä alkaen ja aloin pimahdella toisille.

Lapsenlapsen kanssa vietetty ilta-aika palautti voimat. Oli hän vaan niin ihana, kun hän vaati, että meidän piti tanssia yhdessä. Lasten laulut soivat ja lopulta hän pyöri niin paljon, ettei enää jaloillaan pysynyt. Ei meinannut päästä lattialta ylös, kun siihen oli kaatunut - pyörrytys veti häntä koko ajan outoihin suuntiin. Voi että meitä äitinsä kanssa nauratti.

Tämän pienen vintiön kanssa (1v 4 kk) olen ehkä huomenna, kun hänellä on vähän yskäinen olo eikä hän ehkä ole päiväkotikunnossa. Lapsen päiväkotiura alkoi elokuun alussa.

Minun kaikki lapseni ovat tänä syksynä koulussa. Kaikki suorittavat yhden ammattitutkinnon jälkeisiä opintoja. Isompi poika on käsi- ja taideoppilaitoksessa, tytär aloittaa lähihoitajaopinnot ja kaiken huippuna nuorimmainen yllättäen on päässyt Ammattikorkeakouluun ja aloittaa insinööri opinnot tai ainakin ottaa paikan vastaan, hänellä on nimittäin armeijaan meno edessä. Vihdoinkin tuntuu, että lapsistakin tulee jotain. Välillä on ollut vähän toivoton olo niiden kanssa. Tai oikeastaan minä olen enemmän sen luonteinen, että olen uskonut tulevaisuuteen ja heidän järkiintymiseensä, mies on ollut ihan hermorauniona lasten suhteen ja syyttää minua heidän epäonnistumisestaan (hän nimittäin näkee KAIKEN ja AINA synkkien lasien läpi). Muistaakohan hän kiittää minua, JOS lapset onnistuvat elämässään.... (Hänellähän ei tietysti ole osaa eikä arpaa koko asiaan.... :) )