Oppikoulun ekalla luokalla erään ainekirjoituksen aiheena oli "Pahin vikani". Näin kirjoitti 11-vuotias tyttönen silloin, kun ei tiennyt olevansa pantteri.

Minun pahin vikani on omasta mielestäni se, että minä puhun aina niin kovaa. Monta kertaa, kun pitäisi olla hiljaa, minä melkein huudan. Kerran kansakoulussa minun täytyi lukea eräs kertomus. Mutta minä luin liian kovaa. Opettaja sai monta kertaa sanoa:"Puhu vähän hiljempaa!" Kun minun pitäisi kuiskata, niin minä puhun niin kovaa, että toiset kuulevat sen. Monta kertaa olen yrittänyt puhua hiljaa, mutta pian se muuttuu huudoksi. Jos osaisin puhua hiljempaa, olisin iloinen.

Isäni puhui varsin kovalla äänellä. Hänen äänensä kaikui ympäri Parantolaa. Oli helppo suunnistaa hänen luokseen, kun vain herkisti kuulonsa. Ihmeellisissä asioissa lapsi ottaa vaikutteita vanhemmiltaan...
Kovasta äänestäni on sittemmin ollut sekä haittaa että hyötyä. Esiintymistilanteissa ja puhetilanteissa kovasta äänestä on hyötyä, samoin opetustilanteessa, kun musiikki soi ja tehdään tanssia.... ääneni kuuluu vaivatta ilman lisälaitteita. Vuorovaikutustilanteissa syntyy ongelmia, jos ihminen kuuntelee vain ääntäni eikä sitä mitä sanon. Myös sellaisissa tilanteissa, joissa joudun puolustuskannalle, alan puhua kovalla äänellä tai huutaa.
Tämä pantteri osaa karjua!