Pimeää, pikku pakkasta ja Heili vastassa. Siinä ensi tunnelmat määränpäästä. Ajelimme suoraan koululle.

Hauska oli kulkea portaita, joita pitkin 52 vuotta sitten ensimmäisen kerran kiipesin. Vielä muistui mieleen jännitys, jota tunsin silloin, kun nousin yksin toiseen kerrokseen, luokkaan, jossa en tuntenut ketään. Miten pieni ja pelokas olinkaan. Joskus myöhemmin talvella yritin olla näkymätön, kun vihainen Possu loikki ja puhisi portaikossa. Olin kuullut, että hän lyö lapsia. Onneksi en koskaan ollut Possun oppilaana. Muistin lemppariopettajani Sämpylän, josta otin valokuvan laatikkokameralla. Sämpylä seisoo kuvassa ylväänä, kädet rinnallaan. Kuva on vieläkin albumissani.

Vanhan ajan koululaulut olivat saaneet väen liikkeelle. Manala oli täynnä, bioskan luokan kylmäkallea, jota sitäkin aluksi pelkäsin, ei enää näkynyt missään. Laulut raikuivat ja kirvoittivat kielen kannat. Lämmin tunnelma sai punan nousemaan poskille ja villapaita. Näkyi siellä olevan luokkakavereita 40-50 vuoden takaa, Heili ei laulanut eikä muistanut ketään muita kuin sen, jota nähdään joka kesä.

Wanhan Ajan Konwat olivat herättäneet suurenmoisen kiinnostuksen. Vähän olimme ihmeissämme, kun salin lattia oli täytetty tuoleilla, muistelimme, että ei ennen ollut niin. Jumppasali pullisteli väen paljoudesta, kaikki eivät mahtuneet istumaan, ehkä noin 400 henkeä oli tullut tanssimaan vanhan ajan malliin. Harmaita päitä, iloisia ilmeitä, vanhat kaverit tapasivat toisiaan. Odotukset olivat korkealla, sen saattoi aistia. Niinhän oli itselläkin. Orkesteri viritti soittimiaan, kun iloinen karjalaispulina täytti salin.
Alku oli lupaava, orkesteri soitti pari biisiä, mentiin piirileikkiä tuolien ympäri. Salista etsittiin kauimman aikaa sitten kirjoittanutta: 1937!

Sitten alkoi ohjelma - valitettavasti. Taakse ei kuulunut mitään, äänentoisto oli ala-arvoista. Sitä paitsi koko ohjelma oli fiasko: yhden itserakkaan ja omahyväisen ihmisen harjoittelematon improvisaatioesitys: seikkailua maailmalla ja elämässä. . Surkeaa, surkeaa, surkeaa. Tunnelma lässähti. Ihmiset alkoivat keskustella, liikuskella ja lähteä. Ohjelman järjestäjät eivät älynneet, että väki oli tullut tanssimaan, liikkumaan ja tapaamaan tuttuja; ei katsomaan pitkitettyä ohjelmaa.

Buffettiakaan ei ollut salin nurkassa kuin silloin ennen. Lopulta löysimme sen kellarikerroksen ruokalasta, siitä vain ei kukaan huomannut kertoa kuulutuksessa. Söin kaksi pullaa. Minulla oli jo nälkä.
Kahviteltuamme nousimme takaisin jumppasaliin. Nyt oli valot himmennetty, orkesteri soitti swingiä. Tunnelma oli tässä kohtaa muuten hyvä, mutta vain 4-5 paria oli tanssimassa. Kaikki muut 390 olivat häipyneet pettyneinä, niin mekin häivyimme.

Illan onnistumiseen oli kaikki mahdollisuudet - järjestäjien tilannetaju tai joku muu petti... Olimme lähes vihaisia, meitä oli huijattu.

Mentiin Heilin kanssa pizzerian kautta kotiin. Väsyneenä ja vihaisena ei edes ruoka maittanut ja vaivuimme pian uneen odottelemaan seuraavan päivän seikkailuja.

jatkuu...