Oli heinäkuun loppu. Oli tuullut monta päivää emmekä päässeet saaresta pois. Ruokavarastot alkoivat huveta ja muutenkin olisi ollut asioita maissa. Vesimatka oli neljä kilometriä, matkalla piti ylittää suur-Saimaan rannaton ulappa. Minä olin moottoriveneen käyttäjänä. Lapset olivat nostettavia, kannettavia ja uimataidottomia. Mukana oli mummo eli minun äitini, joka ei ollut koskaan opetellut uimaan. "Menen kainaloita myöten ja sukellan", hän aina sanoi. En kuitenkaan koskaan ollut nähnyt näin käyvän.

Eräänä iltana rannassa tyyntyi ja päätimme lähteä. Ulapalla meidät yllätti aallokko, jota rannasta ei näkynyt, vaikka olimme kiikareilla katsoneet. Ensin se tuntui pieneltä ja päätin jatkaa matkaa, mutta sitten en enää uskaltanutkaan kääntää venettä takaisin uimataidottomien kanssa. Puristin moottorin kahvaa rystyset valkoisina, pelkäsin ja ajoin eteenpäin. Ajoin aallokkoa myötäillen, en halunnut päästää vettä perästä enkä laidasta veneeseen. Aalto ei ollut terävä, vaan loiva ja iso. Sellaisissa olin lasketellut kauniina kesäpäivänä.

Kuten miten pääsimme vastarannalle, ihan sinne minne aallot veivät. Rannassa aallot kuitenkin vetivät veneen aina takaisin. Hyppäsin polvia myöten veteen ja nostin lapset rantaan. Kun käännyin, vene oli jo puolillaan vettä. Mummo oli veneessä. Kaikki matkatavarat kelluivat aallokossa.

Heittelin tavarat rantaan ja autoin mummon veneestä, lapset huusivat rannalla. Saimme käännettyä veneen niin, ettei se ollut enää poikittain. Mela kellui jo kaukana. Jollain  käsittämättömillä voimilla nostin melko uuden moottorin veneen perästä ja raahasin sen maihin. En ennen sitä enkä sen jälkeen ole pystynyt moottoria nostamaan. Kuovimme käsin kivikkoista rantaa, että saisimme veneen rannalle, työnsimme, vedimme. Oli jo yö, lapset itkivät rannalla ja pissasivat housuihin. Kaikki äänet hukkuivat aallokon pauhuun.

Mummo oli veneen perässä ja minä laidoissa. Seisoimme vyötäisiä myöten järvessä, kesäinen vesi oli lämmintä. Yö oli pimeä, kun mummo lopetti:"En jaksa enää". Rannalla olevasta toisesta veneestä löysin köyden. Kiinnitin köydellä järvessä vesilastissa olevan veneemme puuhun. Eihän se vene mihinkään liikkunut, ei edes voimakas aallokko saanut sitä mihinkään ja jos olisi saanut, tuskin se köysi olisi pitänyt.

Hädin tuskin mummo jaksoi kävellä parikymmentä metriä autolle. Hän tärisi ja tutisi eikä saanut sanaa suustaan. Vielä piti kavuta portaita kolmanteen kerrokseen. Mummo istahti vessan pöntön kannelle ja kähisi:"Konjakkia".

Siitä mummo sitten virkosi ja sanoi myöhemmin, että sellaista voimattomuuden tunnetta, joka tuli luonnon voimien edessä, hän ei ollut kokenut koskaan.

******************

Pääsiäisen aikaan Blogistaniakin taitaa nukkua. ihmiset ovat varmaan pääsiäismatkoilla... minulla kun ei arkena ole paljon aikaa, niin olen näinä ihanina vapaapäivinä ollut myös täällä. Onneksi Inkivääri oli laittanut jo kollaasivärin. Laitoin sen mietintämyssyyn. Yleensä tuo kollaasin tekeminen menee minulta niin, että maanantaiaamuna ennen töihin lähtöä käyn katsomassa värin ja kehittelen kollaasia mielessäni työpäivän kuluessa ja ehkä vasta tiistaina sen ennätän tehdä. Tänäänkin on niin paljon tekemistä, että laitan aivot vain kollaasitöihin.

******************

Eilen vietettiin isomman veljeksen 4-vuotissynttäreitä. Otin siellä 180 valokuvaa. Tanssii tähtien kanssa ja Amazing Racen aikana aloin käsitellä kuvia. Tallensin ne jonnekin tähän hienoon Macciin. Enkä saanut niitä sitten käyttööni muuta kuin Photoshop Adobeen. Picasaan niitä ei saanut eivätkä ne näkyneet iPhotossakaan. Olin tyttärelle luvannut tehdä albumin Picasaan.

Mietin ja kokeilin. Kärsivällisyys ja kunto olivat koetuksella, koska olin monta tuntia niitten kanssa äheltänyt. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin avata ne uudelleen Photoshop Adobeen ja tallentaa toiseen kansioon, jonka tiesin toimivan. Yöllä kolmen aikaan Picasa-albumi oli valmis ja lähetin osoitteen tyttären sähköpostiin.

*****************

Minulla on sellainen ominaisuus, että jos alan tehdä jotain, niin en saa siltä asialta rauhaa ennenkuin olen tehnyt sen loppuun saakka. Tämä on välillä hyvin rasittavaa, mutta toisaalta vain siten olen saavuttanut jotain elämässäni. En anna periksi kovin helposti. Jos vaikka olen päättänyt oppia jotain, niin minähän opettelen. Tahtotason täytyy olla kuitenkin oikealla tolalla.

Ehkä olen perinyt äidiltäni periksiantamattomuuden ja annan periksi vain luonnon voimien edessä.