Ihana maanantaiaamu, kun ei ole kiirettä mihinkään. Vaikka kismittää herätä seitsemältä herättämään täysi-ikäistä ammattikoululaista kouluun, niin ihan hyvältä tuntuvat nämä aamun omat hetket, kun mies vielä nukkuu tai on ainakin nukkuvinaan. Makuuhuoneen ovi on joka tapauksessa kiinni. Emme ole vuosikymmeniin nukkuneet yhdessä. Miksi edelleen jaamme tämän saman asunnon ja samat murheet. Vaikka en minä murehdi kuin hän. Olen kai jotenkin kevyempi mieleltäni...

Ei ole ollut taloudellisia mahdollisuuksia erota, siinä kai suurin syy. Kai se muuten olisi jo tapahtunut. Uusi avioerokokemus ei muutenkaan houkuta, kun yksi sellainen on jo takanapäin. Yhteistä on lapset ja omaisuus. Lähinnä nyt kerrostalokolmio ja vene. Autotkin ovat kummallakin omat. Molemmat elävät omaa elämäänsä. Kummallakin on omat menonsa ja ystävänsä. Ei meillä ketään käy, paitsi veljen perhe kerran vuodessa terassikauden avajaisissa Vappuna, kun korkkaamme kuohuviinin parvekkeella, jos olen sen ennättänyt siivota. Ja veljen vaimo tuo Karjalan neidon parvekkeelle kukkimaan.

Kun tuossa aikaisemmin pohdiskelin ystäviä, niin miehen voin kai jotenkin lukea siihen joukkoon. Äiti, joka aina oli tätä miestä vastaan, sanoi kuolinvuoteellaan: -kyllä se sinulle sittenkin oikea mies on, niin olen sitä nyt miettinyt.