Mies soitti eilen ennen juhliin lähtöä tyttärelle ja kuuli siitä, että sen mies oli lähtenyt kapakkaan. Tämäpä aiheuttikin sen, että mun mies alkoi tepata edestakaisin ja hokea, että ei huvita lähteä, ei yhtään huvita. Hän kävi suihkussa ja ajattelin, että valmistautuu kuitenkin juhliin.

Hän kysyi multa: "Onko sulla juhlavaatteita?" Ihmettelin kysymystä ja sanoin, että eihän mulla juuri muita vaatteita olekaan. Punainen, lauantain pikkujoulussa ollut mekko oli henkarissa ja hän kysyi: "Aiotko laittaa tuon?" Sanoin, että kyllä. "No sitten minä en ainakaan lähde."  "Jaahah, jos mun vaate on ongelma, niin se on kyllä sun ongelma, ei mun."

Jatkoin valmisteluja. Papiljotit pois, lakkaa hiuksiin, meikkiä kasvoihin. Lähdin itsenäisyyspäivän juhliin yksin. Linja-autossa tapasin muita samoihin juhliin menijöitä ja kaikki tietysti ihmettelivät, missä mies on. Ei jaksanut lähteä, valehtelin sujuvasti. Olihan se osittain tottakin. Hän lamaantui tyttären kanssa keskusteltuaan.

Tapasin ihan mukavia tuttuja siellä ja varmaan ihan eri ihmisiä kuin jos olisin ollut hänen kanssaan. Menin jopa kansanedustajani pakeille puhumaan pätkätyöllisyydestä, vapaasta sivistystyöstä, eläkkeistä ym. Kansanedustajan täytyy joka hetki olla selvillä kaikesta.... on siinä hommaa nuorelle ihmiselle. Lopuksi sanoin, että olen hänen äänestäjänsä ja olen koko kymmenen vuoden ajan häntä äänestänyt. Kerroin myös kuinka iloitsin silloin kun hän eka kerran pääsi eduskuntaan ollessaan työtön. 
"Oletko minun joulukorttilistallani?", kansanedustaja kysyi.
"Olen ollut koko ajan. Kiitos vaan." 

Kerroin, että kaikki kortit ovat sitä paitsi tallessa, koska koskaan elämäni aikana en ole voinut heittää kortteja roskiin. En muitakaan saamiani, koska rakastan kortteja.