CITYKISSAN ELÄMÄÄ LUONNOSSA
Pistin kaikin tavoin hanttiin, ettei minua olisi tungettu siihen pieneen vaaleanpunaiseen koppiin. Luulivat etten huomaa, kun nostivat sen siihen tuolille. Eivät meinanneet saada minua kiinni. Olin nopeampi ja pääsin ylemmäs. Mutta lopulta minun oli alistuttava. Auton takapenkillä minua ryttyytettiin puoli päivää. Yritin nukkua, mutta tärisin ja värisin - maaauuuu....

Ihanan ihmeelliset tuoksut tulvivat sieltä, mihin lopulta pysähdyttiin. Häkistä pääsin johonkin outoihin sisätiloihin. Kauheasti oli porukkaa. Ne maanittelivat minua kiss-kiss-kiss ja yrittivät käydä käsiksi. Mutta minä en suostunut, vaan menin pienimpiin piilopaikkoihin, mitä tuvasta löytyi.

Jo ensimmäisenä yönä kuulin rapinoita. Pelkäsin niin, että aloin itkeä ja piilouduin patjojen väliin. Ei siinä ruoka ja juoma tulleet mieleen. Toisena yönä kuulin emäntäni itkevän ulkona ja maanittelevan minua. Mutta minä pysyttelin piilossa, josta kukaan ei minua löytänyt. Joku tuntematon ukko tuli aina aamuyöstä nukkumaan samaan huoneeseen. Yhtenä yönä menin sitä tarkastelemaan vähän lähempää. Hiivin sen rinnan päälle seisomaan ja olin juuri haistelemassa sen naamaa, kun se hullu aukaisi silmät. Minä säikähdin, mutta kyllä säikähti ukkokin.

Sitten yhtenä päivänä ne puhuivat hiirestä ja kissasta. Kissa olen minä, mutta kuka on hiiri. Kurkistin ovelta, josko sitä näkyisi. Parempi oli kuitenkin sännätä takaisin patjojen väliin tuon tuosta. Omaa henkeään pitää suojella. Eihän sitä pieni citykissa voi tietää, minkälainen peto se hiiri oikein on. Yhtenä yönä huomasin, että talon takana oli tikapuut. Kiipesin katolle ja sieltä löytyi elämää. Löysin ne hiiret ja metsästäjän vaistoni alkoivat toimia. Sen jälkeen minulla oli juhlat joka yö. Vein emännällekin muutaman ihan näytiksi, että kyllä minä osaan.

1798765.jpg1798767.jpg


1798757.jpg1798769.jpg