Lapsia parantolassa oli siis tosi paljon. Useissa perheissä oli kolme lasta, hyvin harvoissa perheissä oli vain yksi lapsi. Kesät talvet leikittiin yhdessä ja olimme aika vapaita tekemään mitä halusimme. Mutta vanhemmatkin järjestivät meille toimintaa.

Talvisin meille jäädytettiin luistelurata monttuun, joka oli keskellä parantolan talouspuolen pihaa. Se saattoi olla pommin tekemä monttu, elettiinhän sodan jälkeistä aikaa - mikähän muu monttu se olisi voinut olla... Luisteluradalla pelattiin jääpalloa ja luisteltiin kaunoa. Kesäisin montussa oli lentopallokenttä.

Jokatalviset hiihtokilpailut olivat suuri tapahtuma. Kaikkein pienimmätkin olivat suksilla ja jos omat taidot eivät vielä riittäneet kilparadan kiertämiseen, isommat sisarukset työnsivät pienempiä. Meillä oli oikein numerolaputkin ja palkintona lusikoita. Ensin nämä hiihtokilpailut olivat vain parantolan omalle henkilökunnalle, myöhemmin vanhemmat hoksasivat järjestää hiihtokilpailut sairaaloiden välisenä. Mielisairaala kun oli kilometrin päässä. Silloin kilpailuissa oli myös aikuisten sarjat. Sairaaloiden välisistä kilpailuista kirjoitettiin paikallisessa sanomalehdessä. Talouspäällikön poika, joka oli joutunut muuttamaan parantolasta mielisairaalaan (isän työpaikka kun muuttui), piti aina entisen asuinpaikkansa puolia ja hiihtokilpailuissakin tahallaan hävisi, etteivät mielisairaalan porukat voittaisi taistoa. Näin hän kertoi myöhemmin.

Monena talvena järven jäälle oli tehty napakelkka ja siinäpä saikin hyvät vauhdit niin aikuiset kuin lapsetkin. Joskus luisteltiin järven jäätä pitkin kauas saariin - kun levitti takin, sai hyvät vauhdit tuulessa.

Järven jäällä pidettiin myös perheiden väliset hiihtokilpailut. Suora latu edestakaisin, yhteislähtö. Perheestä hiihtämässä isä, äiti ja yksi lapsi. Tämä meni viestihiihtona, yksi tuli, toinen lähti. Kannustushuudot kaikuivat pitkälle Saimaan selille ja saariin.

Urheiluun liittyvät aktiviteetit olivat pitkälti meidän isän järjestämiä, hän kun oli urheilumies henkeen ja vereen. Voittanut piirimestaruuksia ja silleen.

Konemestarin vaimo piti pyhäkoulua, sieltä muistan vain laulun "Mustasta Saarasta".  Hän piti myös tyttökerhoa, jonka retket lähisaariin ovat jääneet mieleen mukavina kesämuistoina.

Parantolan puuseppä piti näytelmäkerhoa lapsille. Näytelmiä esitettiin henkilökunnan juhlissa. Heidin kanssa tuli aina riita, kumpi saa esittää prinsessaa. Kerran olin pääosassa sellaisessa näytelmässä, jossa tulin ensimmäisenä näyttämölle ja aloitin näin: "Pois alta kivet ja männynkävyt.."

Kun pojat tulivat tiettyyn ikään ja alkoi jonkinlainen häiriökäyttäytyminen paremman tekemisen puutteessa, niin perustettiin poikakerho. Poikakerho oli suorastaan legendaarinen ja vieläkin pojat pitävät yhteyttä toisiinsa. Pojat rakensivat mm. mikroauton kerhossaan ja kävivät pitkillä retkillä, ainakin Norjassa ja Lapissa. Heidän ohjaajansa, uskovainen mies oli myös sairaalan henkilökuntaa, olisikohan hän toiminut lämmitys- tai konepuolella...