Lapsuuteni ja nuoruuteni asuin tuberkuloosi- eli keuhkotautiparantolassa. En sentakia, että olisin sairastanut tuberkuloosia, vaan koska isäni oli sairaalassa töissä ja myöhemmin myös äitini. Eilisessä Hesarissa oli iso juttu tästä sairaalasta. Se on toiminut vuodesta 1993 turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksena. Tänä aamuna ennätin lukea jutun. Yllätyin, kuinka syvältä se minua riipaisi. Olenko jotenkin tavanomaista herkemmässä mielentilassa vai oliko kirjoituksessa jotain, joka sai tämän aikaan. Istun tässä kyyneleet silmissäni. 

Kirjoituksessa on esim. tällaisia koskettavia lauseita: "Kesällä täällä täytyy olla kaunista. Talvella täällä on kovin syrjäistä.  Onkiminen on hyvin suosittua." Myös se, että vanha sairaalarakennus on rapistuvassa kunnossa, koskettaa.

Kun me elimme lapsuuttamme ja nuoruuttamme siellä, olimme onnellisia. Meillä oli hyvin turvallinen yhteisö. Henkilökunta asui sairaalan alueella ja meitä lapsia siellä oli paljon. Kuolema oli joka päiväinen vieras. Sairaalalla oli oma kappeli. Keuhkotauti oli pitkään tappava sairaus, myös itsemurhia alueella tehtiin paljon. Jotkut hyppäsivät 8-kerroksisen sairaalan parvekkeilta, jotkut hukuttautuivat, jotkut löydettiin metsästä narussa roikkumasta. Viereisen "hullujen huoneen" eli mielisairaalan potilaat olivat myös hyvin itsemurha-alttiita.

Ehkä tästä artikkelista henkivä toivottomuus on se eniten koskettava asia. Ihmiset, jotka nyt asuttavat entistä kotitaloamme, ovat myös kokeneet kuoleman ja surun hyvin, hyvin omakohtaisesti, sitä he ovat myös lähteneet pakoon. Heidän arkipäivänsä tämän päivän Suomessa on melko lohduton kauniista maisemista ja järven rannoista huolimatta eikä heillä näytä olevan paljon toivoa asioiden paranemisesta tulevaisuudessakaan.

Olen joskus ajatellut kirjoittavani lapsuuteni ajoista kuoleman varjon maassa, mutta jostain syystä en ollenkaan pääse alkuun. Ensin on ilmeisesti kirjoitettava tämä suunnaton suru ja lohduttomuus ulos.