Melkein viikko siinä meni, että olen taas tolpillani ja kiinni tässä päivässä. Huushollin siivottomuus ei enää vaivaa, teen ruokaa päivittäin ja olen pikkuhiljaa oma itseni. Pois tolaltaan minut sai kolmen viikon irtiotto arjesta ts. saarielämä, mökkeily. Yksinoloon ja rauhoittumiseen kun ei ollut mahdollisuutta mökillä eikä täällä kotonakaan.

Tämän kesäinen irtiotto ja paluu on saanut minut palaamaan jo kymmenen vuotta sitten alulle laittamaani ajatukseen: kunhan lapset lentävät pesästä, teen jotain loppuelämälleni, että se olisi minunlaiseni. Ehkä tämä on vain haaveilua. Haaveet kuitenkin vievät elämää eteenpäin. Haaveita ja unelmia pitää olla, niin olen kokenut.

Minun haaveeni on, että minulla olisi oma pieni asunto, jonka saisin laittaa niinkuin haluan. Että minulla olisi oma kolo, oma olo. Elämäni aikana en ole koskaan asunut yksin. Nykyään kaipaan yksinäisyyttä.

Tänä kesänä en saaressakaan saanut olla yksin, siksi tuo öinen yksin valvominen auringonnousuun oli äärimmäisen tärkeä. Minulla oli saaressa kahden viikon ajan saksan kielikylpy, jota en olisi kaivannut. Sisareni sveitsiläisiä ystävättäriä, minulle tuntemattomia, oli mökillä. Ensin toinen, sitten toinen. Sisar rakensi päivät pitkät miehensä kanssa uutta mökkiä ja ystävättäret olivat minun "seuranani" vai oliko se päin vastoin. Se oli rankkaa minulle, vaikka rouvat olivatkin kovia töitä tekemään. En vain olisi jaksanut saksaa puhua enkä tavata vieraita ihmisiä, joita näen riittävästi talven aikana työni takia.