Kipa oli muuttanut perheensä kanssa tuberkuloosiparantolaan sotavammasairaalasta. Molemmat sairaalat olivat hyvin menestyviä tuohon aikaan, jos menestyksen mittana käytetään potilaiden lukumäärää. Sodan jälkeen riitti invalideja sotavammasairaalassa ja tuberkuloosi oli pahin, usein kuolemaan johtava tauti köyhissä ja ankeissa sotakorvausoloissa elävälle kansalle.

Parantolan henkilökunta voi hyvin, piti vain pysytellä tarpeeksi kaukana potilaista. Tuberkuloosi oli hyvin tarttuva tauti, kunnes siihen keksittiin lääke, mysiini. Senjälkeen parantoloita jouduttiin alasajamaan ja keksimään niille uutta käyttöä. Meidänkin lapsuuden kodistamme, joka oli ollut sodan aikana sotasairaala, tuli aikanaan pakolaisten vastaanottokeskus - niin se maailma muuttuu.

Me lapset emme saaneet mennä parantolan puolelle ja kuulin, että kun joku hoitaja oli rakastunut potilaaseen, se oli saanut tubin ja kuollut.

Kuolema oli meille jokapäiväinen tuttu. Potilaita kuoli päivittäin, useitakin samana päivänä. Suurin osa kuoli tietysti tubiin, toiset tekivät itsemurhan hyppäämällä parvekkeelta, hukuttautumalla Saimaaseen tai hirttäytymällä metsään. Isän tehtävä oli kuljettaa vainajia käsikärryillä sairaalan kappeliin. Siskon kanssa olimme joskus isän apuna nostamassa ruumiita arkkuun.