Jo marraskuussa, kun vasta suunnittelin Sveitsin matkaa, viestitin sisarelleni, että yhdessä paikassa haluan käydä, JOS sinne tulen:

SOKEIDEN RAVINTOLASSA SYÖMÄSSÄ

Sisko oli saman tien ottanut sinne yhteyttä ja saanut
pöydän 5.1.07, joka oli niissä aikarajoissa, jolloin suunnittelin siellä olevani.  Blinde Kuh on huippusuosittu ravintola.

Olimme kolmen suomalaisnaisen seurue tuona iltana Zürichissä. Minä, sisareni ja siskon naapuri löysimme ravintolan ihan helposti, vaikka se oli ulkoiselta olemukseltaan varsin vaatimaton. Melko pieni, vanha talo, ei ollut ihan keskustassa, talon ympärillä oli rauta-aita ja aidan sisäpuolella oli ensimmäiseksi lehmä, josta on kuva jo aikaisemmin. Näiden komeiden ovien takana alkoi seikkailumme.

402583.jpg

Riisuimme päällkysvaatteet tuulikaapin naulakkoon ja tulimme aulaan, jossa oli tiskin takana nuori nainen. Huomasimme heti, että hän oli näkevä. Ilmoittauduimme hänelle ja saimme toimintaohjeet. Ensin meidän piti tilata ruoka seinään heijastetusta kolmen lajin ruokalistasta, alkuruoka, pääruoka ja jälkiruoka:

402587.jpg

Hupskeikkaa: odottamatta ruoat olivat varsin hintavia.  Aika pian päädyimme siihen, että otamme vain pääruoan. Mietin pitkään, otanko halvinta Kürbis-Kartoffel-Strudelia, mutta tilasimme kaikki listalla ylimpänä olevaa maissilla ruokitun kananrintaa itsetehtyjen nuudeleiden ja Romanescon kera. Romanesco oli parsakaalin tapainen vihannes. Juomaksi tilasin olutta...

402589.jpg

Ruokatilaus maksettiin saman tien siihen tiskille. Samalla saimme avaimen vaatekaappiin, johon piti jättää kaikki tavarat. Mitään valaisevaa ei saanut olla mukana.
Entä pitäisikö käydä vessassa pimeässä? Ei sentään, siellä oli valot.

Siinä aulassa odottaessamme
näimme, kuinka toisia ruokavieraita käytiin hakemassa. Pienikokoisen keski-ikäisen naisen silmät olivat koko ajan luomien alla ylöspäin. Katsoimme, kuinka hän seurueineen katosi mustan verhon taakse. Pian tuli meidän vuoromme. Meidän tarjoilijamme silmät olivat erilaiset, hän vaikutti näkevältä, mutta emme tietenkään tohtineet sitä kysyä. Hän sanoi nimekseen Lisa. Hän kertoi, että pöydässä, johon hän meidät vie, on toinenkin seurue. Lisa antoi toimintaohjeet ja sanoi lopuksi, että jos meillä on hänelle asiaa, niin meidän tulee mainita hänen nimensä ja jos hän ei vastaa, pitää korottaa ääntä ja jos hän ei vieläkään vastaa, pitää huutaa.

Kuljimme sisään jonossa, Lisa etummaisena ja me hänen perässään siten, että kädet olivat aina edellä olevan hartioilla. Menimme varmaan kolmen tai neljän mustan verhon taakse jonossa kiemurrellen ja pian olimme täydellisessä pimeydessä. Lisa asetti meidät pöytään istumaan, kertoi mitä ruokailuvälineitä on edessämme ja otti tilauksemme.
Aistin, että vieras naapurini istui hyvin lähellä oikealla, mutta en tietenkään uskaltanut ojentaa kättäni ja koittaa kuinka lähellä hän on. A-L istui vasemmalla puolellani ja sisareni meitä vastapäätä.

Edessä oikealla piti olla haarukka ja veitsi ja oikeassa yläkulmassa lasi. Aloin koitella välineitäni. En löytänyt oikealta kuin veitsen. Kanssaihmiseni sanoivat: yritä vähän kauempaa, kyllä ne siinä ovat. Minä tunnustelin pitkin pöydän pintaa oikealle. Hui - osuin naapurin lautaseen. Siis minulla ei ollut haarukkaa. Sitten yritin hakea lasia oikeasta yläkulmasta. Kun en osunut siihenkään, yritin kauempaa. Tartuin tietysti vastapäisen ruokailijan lasiin, jossa oli myös hänen kätensä. Ensin vähän neuvoteltiin, kumman lasi se on, mutta sitten uskoin, ettei se ole minun. Sorry, sorry.... 

Huomasin, että nojaudun istuessani koko ajan vasemmalle, siis kohti A-L:ää. Hän kuulemma nojautui oikealle ja istuimmekin pian olkapää olkapäässä.

Saimme ruoan ja juomat ja sain haarukankin sitä pyydettyäni. Edessämme oli Poulardbrust ja mitä siinä nyt muuta olikin. Mitäänhän ei näkynyt. Koittelin lautasta, minkä kokoinen se on. Yritimme tietenkin syödä sivistyneesti haarukalla ja veitsellä. A-L onnistui jo pian leikkaamaan suullisen kananrintaa. Minun haarukkani ei juurikaan suostunut rintaan uppoamaan, sen sijaan sain suuhuni Romanescoa, kun vahingossa tökkäsin haarukan siihen. Yritin pyydystää nuudeleita, että saisin jotain suuhuni. Haarukka tuli toistuvasti suuhun tyhjänä.

Olutlasi oli ihan ulottuvilla ja olutpullo löytyi kättä hitaasti sitä kohti hivuttamalla.  Sormi lasiin, pullon suu lasin reunaan ja olutta lasiin. Tunsin onnistuneeni.

Kanan ja nuudeleiden syönti oli toivotonta täydellisessä pimeydessä. Laitoin haarukan ja veitsen syrjään, toin leukani lautasen päälle ja aloin latoa ruokaa suuhuni käsin. Viis veisasin sivistyksestä....  Sain kuin sainkin syötyä koko lautasellisen, vaikka ei se mikään herkkuelämys ollutkaan, mm. se oli ihan haaleaa. Nuoleskelin sormiani...

Siinä syödessämme pöytänaapurimme alkoivat oirehtia. Ensin he huutelivat Lisaa muutaman kerran. Lisa vastasi joka kerta. Kun Lisa aina lupasi tulla eikä tullutkaan, he huusivat lujalla äänellä, että miehen on nyt PAKKO päästä pois. Lisa meni heidän luokseen ja he pääsivät lähtemään. Keskustelimme, että miehelle saattoi tulla paniikkihäiriö. Naureskelimme, että hänen mahdollista paniikkihäiriötään ei suinkaan vähentänyt se, että tarrasin hänen lautaseensa.

Tilasimme vielä kahvit ja leivokset.

Täydellisessä pimeydessä tapahtui outoja asioita. Kun yksi aisti oli kokonaan suljettu pois, toiset aistit alkoivat vähitellen toimia voimakkaammin. Esim. kuulo. Merkillinen ilmiö kuulon suhteen oli se, että aloin kuulla ympäristön äänet paremmin kuin pöytäseurueeni. Esim. siskoni ääntä en tahtonut kuulla ollenkaan. Ravintola vaikutti olevan aivan täynnä, puheen sorinaa, naurua ja ruokailuvälineiden kilinää kuului ympäriltä. Musiikki ei pilannut tätä tunnelmaa, sitä ei nimittäin ollut.

Kun olimme syöneet, aloimme miettiä, miltä ravintola näyttää. Minkäväriseksi ja muutenkin millaiseksi sen aistimme. Tässä minun aistini ei toiminut ollenkaan. A-L osui aika oikeaan, kun kysyimme sitä ruokailun loputtua Lisalta.

Miksi pimeässä alkavat jännityskertomukset elää? A-L kertoi ensin painajaisunestaan ja sitten minä mietin ääneen, että tästä voisi kirjoittaa kauhukertomuksen. Sokeiden ravintolassa pystyisi vaikka tappamaan ihmisen ilman, että kukaan sitä huomaa. Pöydällä voisi vaikka maata ruumis eikä kukaan tietäisi siitä.

Hieno kokemus oli istua vain hiljaa pimeässä. Mieli rauhoittui ennen kokemattomalla tavalla. Pois kävellessämme olin pitkän aikaa rauhoittuneessa mielentilassa, ikäänkuin joku vireystaso olisi laskenut ja se tuntui erittäin miellyttävältä. Tätä kokemusta voin lämpimästi suositella toisillekin.