Tampereen 40. Teatterikesän ohjelmateltalla koettua:

Olin katsomassa Hämeenlinnan Kaupunginteatterin esiintyjien tulkintoja Leonard Cohenin lauluista. Jollain alitajuisella tavalla tajusin, että Cohenin musiikki on kuulunut nuoruuteeni, vaikka etukäteen en ainuttakaan biisiä pystynyt nimeämään.
Esitys oli hyvä. Vuorosanoja ei käytetty, kaikki tapahtui musiikin kautta. Se oli näytelmä, jonka esiintyjät olivat loistavia ilme- ja elekielessään, myös laulut sujuivat moitteettomasti. Lauluja oli kaksikymmentäkuusi. Orkesteri oli myös mainio ja musiikin sovitukset vaihtelevia ja tunnelmaan sopivia.
Istuin aivan näyttämön lähituntumassa, ihan takanani istui Pate Mustajärvi ja toisessa pöydässä Mikko Kuustonen seurueineen. Tupa oli täynnä niin sanotusti. Aplodeista ei meinannut tulla loppua ja viimeinkin yleisö sai encoren. Olisin mieluusti katsonut koko jutun vaikka uudestaan, muutkin pöydässäni istuvat olivat samaa mieltä. Kello oli pitkälti yli puolen yön, kun lähdin teltalta ja kiipesin Kiveen bussia odottamaan.

Mutta sitten se kokemus, joka tästä esityksestä teki henkilökohtaisen.

Ennen kuin olin kuullut ainuttakaan varsinaisesti tuttua kappaletta, erään laulun kohdalla kyyneleet nousivat silmiini ja ennen kokemattomalla tavalla tajunnan ylempiin kerroksiin alkoi nousta kuvia kahdesta 70-luvun poikaystävästäni. Kuvat sekottuivat keskenään enkä pysty tänäänkään sanomaan, kumpaan Cohenin musiikki liittyy, voihan olla, että se liittyy molempiin. Ajallisesti ensimmäinen näistä poikakavereista oli psykologian opiskelija, jonka kanssa minulla oli koko myöhemmän elämäni kannalta merkityksellisen kokemuksellinen suhde ja toinen oli lääketieteen opiskelija, myöhemmin lääkäri, joka myös oli erittäin erikoinen ja persoonallinen henkilö. Näiden kahden kanssa 70-luvulla koin hyvin erikoisia tuntemuksia. He molemmat olivat taiteellisia ja luovia, eivätkä toteuttaneet elämässään ympäristön odotuksia. Ehkä he koskettivat minun sisäistä taiteilijaani tavalla, joka ei koskaan myöhemmissä suhteissa enää tapahtunut.