Puhumattomat asiat yhdistyksen kanssa jurnuttavat. Kun näytöksen takia jouduin enemmän olemaan heidän kanssaan tekemisissä, en meinaa saada mielelleni rauhaa taaskaan. On epämääräisen huono olo aamusta alkaen. En ymmärrä, kuinka pääsisin pahasta olostani eroon. Olen pyytänyt puheenvuoroa, sitä kuitenkaan saamatta. Kommunikointi tapahtuu sähköpostitse - vain asiaa. Yritän unohtaa. Tällaisesta olosta voi vaikka sairastua syöpään. Voinko syyttää yhdistystä, jos sairastun... Mieskin syyttää minua masennuksestaan. Entinen ukko syytti minua juomisestaan ja hakkaamisestaan. Kai minäkin voisin syyttää jotakuta jostakin.. 

Luottamus, epäluottamus, itseluottamus. Nämä samat sanat edelleen.

Yhdistyksen ja minun välillä vallitsee epäluottamus, josta ei kuitenkaan puhuta. Omasta mielestäni en ole käyttänyt heidän luottamustaan väärin. Kuitenkin kaikista viesteistä on luettavissa, että he eivät luota minuun. Mikä on epäluottamuksen alkukohta, en tiedä. Luottivathan he minuun usean vuoden ajan ollessani puheenjohtajana ja luotsatessani yhdistystä menestykseen. Olen ollut melkein epäinhimillisen solidaarinen yhdistykselle. Miksi? Aikaisemmin luulin, että minulla on siellä ystäviä. Onkin tarkempaan mietittävä, kuka on ystävä. Mieheni pyysi miettimään, kuka on vihollinen. Siitä en saanut selvää. Jospa alkaisin miettiä, kuka on ystävä - ehkä siten pääsisin paremmin selville myös omista tunteistani heihin nähden.

Ihan pienenkin harkinnan jälkeen yhä selvemmältä alkaa tuntua, että ystäviä siellä ei ole minulle..... minun on siis saatava psyykkinen etäisyys. Miksi haluan edelleen kiduttaa itseäni? Nautinko niin paljon siitä, että minuun ei luoteta..... tuttu tunne jo lapsuudesta? Niinkö?

Yhdistyksen kanssa toimittaessa on oltava omasta takaa itseluottamusta. Heikkoutta ei voi näyttää.... ML ihmetteli, miksei näytöksen yhteydessä onniteltu minua opekoulutuksen suorittamisesta. En sellaista edes odottanut, mutta ML:n kanssa asiaa pohdittuani ja varsinkin kun siellä kukitettiin niitä,  joita kukitettiin, niin kyllä se ihmetyttää.