Rakas päiväkirja,
eräs mies tarjosi minulle autokyytiä tänään. Astuin autoon, olihan hän samalta kurssilta. Ensimmäisissä liikennevaloissa hän otti takapenkiltä vaaleanpunaisen liivin ja kysyi, olisinko siitä kiinnostunut.
"Ai fleece-liivi", sanoin.
"Ei, kyllä se on aitoa merinovillaa.Vaimoni myy näitä"

Kääntelin liiviä ja kun totesin sen neulokseksi, epäilin sen merinoaitoutta. Se oli aivan fleecen näköinen, pörröinen eikä tuntunut kädessä ollenkaan villaiselta. Sanoin:
"En oikeastaan hanki nykyään ollenkaan uusia vaatteita" ja heitin sen takaisin takapenkille.

Hänen piti vain viedä minut bussipysäkille, mutta kun hän kuuli, mihin kaupunginosaan olin menossa, hänellä olikin yht'äkkiä asiaa samaan kaupunginosaan.
"Minulla on ompelija siellä ja oikeastaan minun pitää mennä häntä tapaamaan"

Ennen kuin pääsimme pois keskusta-alueelta hän ennätti perehdyttää minut uskonasioihin.
"On vain kaksi mahdollisuutta elää elämää: oikein ja väärin" hän valisti minua.
"Kyllä minun mielestäni on useampia tapoja elää", sanoin.
"Vain Raamatun ja Jumalansanan mukaan tai maallisesti", hän sanoi.
"Kuulutko ev.lut. kirkkoon", kysyin.
"Minä en kuulu mihinkään. Tämä on täysin minun ja Jumalan välinen asia. Jo minun isoisäni ja isoäitini olivat uskossa."
"Se on siis periytyvää", totesin ja muistin, että olin aikaisemminkin tavannut tällaisia ihmisiä.
Toivoin, että matka pian päättyisi, en olisi jaksanut puolustella jumalattomuuttani. Mies oli aivan hymyilevä ja ystävällinen, mutta hymyn takana tunsin painostuksen. Hän olisi halunnut viedä minut kotiovelle saakka, mutta jäin pois kyydistä lähiön keskustassa ja jatkoin siitä bussilla. Miksi uskovaiset aina haluavat, että kaikki muutkin uskovat heidän tavallaan.

Rakas päiväkirja,
olisinkohan päässyt vähemmällä, jos olisin ostanut sen merinovillaliiivin.