Heilin kanssa heräsimme hyvissä ajoin ilman herätyskellon pirinää valmistautumaan varsinaiseen juhlapäivään. Teimme kevyen päivämeikin ja valitsimme pääjuhlaan sopivat vaatteet.

Jotenkin outoa oli se, että juhla ei ollut entisellä koulullamme, vaan ihan eri puolella Vuoksea. Siinä koulurakennuksessa emme kumpikaan olleet aikaisemmin edes käyneet. Räntäsateessa löysimme aika läheltä takaovea parkkipaikan ja kiirehdimme toisten perässä sisälle. Valtava määrä ihmisiä oli jo aulassa. Menimme päällysvaatteet päällä suoraan ilmoittautumisjonoon, josta jo löytyikin vanhoja kavereita. Varsinkin se meidän yksi tärkeä ystävä kouluajoilta, jonka kanssa olimme tehneet treffit. Tunnelma alkoi kohota, kun aamukahvilla löysimme lisää koulukavereita ja lyöttäydyimme heidän seuraansa.

Pääjuhlan ohjelma oli sekä arvokas että hauska. Suomen lippu ja fanfaari, kaupungin tervehdys,  juhlapuhe, kuorolaulua, kamarimusiikkia, puheenvuoroja eri vuosikymmeniltä, koulunäytelmä ja lopuksi Karjalaisten Laulu.

Kaupungin tervehdyksen toi kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sinikka Hurskainen, juhlapuheen piti valtioneuvos Riitta Uosukainen, eri vuosikymmenten puheenvuoroissa eniten liikutti kirjailija Eeva Kilven puheenvuoro.
Vaikka nämä puheet vaikuttavat hyvin virallisilta ja tylsiltä tähän kirjoitettuna, niin niiden sisältö paikan päällä kuultuna oli erinomaisen elävää ja hauskaa. Sinikka Hurskainen ei ollut tämän koulun kasvatteja, muut puheiden pitäjät kyllä.

Olen kai jonkinlainen karjalainen itkijäeukko, koska tuon tuosta silmäni kostuivat. Kaikkien  esiintyjien koulumuistot olivat niin eläviä ja koko juhlaväkeä yhdistäviä. Laulutkin liikuttivat. Juhlassa oli ehkä 500-600 entistä ja nykyistä koulun kasvattia ja opettajaa. Tunnelma juhlassa oli muutenkin erikoinen, koska jokaisen rinnassa oli nimilappu ja vuosiluku, milloin on jäänyt pois koulusta (kirjoittanut t.m.s.) Ohjelman jälkeen kuljettiin aulassa ja ruokalassa tuttujen ihmisten lappuja tiiraillen. Jokaista paikalla olijaa yhdisti tämä samainen koulu. Se oli hyvin erikoista ja ihanaa. Juttelin monien, monien tutun näköisten ihmisten kanssa.

Olimme etukäteen maksaneet ruoasta ja se oli seuraavana ohjelmassa. Ruokalan pöydät täyttyivät pian. Löysimme yhden kuuden hengen pöydän, johon istuimme kolme tyttöä ja kaksi poikaa. Olimme jo juomassa loppukahveja, kun pöydän viereen tuli mieshenkilö, joka kysyi "onko tässä tilaa?" Minun paikkani oli juuri tämän vapaan tuolin vieressä. Vilkaisin pitkää vaaleaa miestä ja sanoin, että "on tilaa, ole hyvä" ja jatkoin seurustelua toiselle puolelle. Mies kohteliaana sanoi nimensä vastapäätä istuvalle, kuulin sen ja kiljaisin - suorastaan kiljaisin. Tämä oli mies, jota olin usein ajatellut koulun jälkeen ja toivonut tapaavani. Vuoden 1961 jälkeen en ollut nähnyt häntä.  Hyppäsimme toistemme kaulaan, kun hänkin tajusi, kuka minä olen. Ajattelin, että liimaudun tähän mieheen koko loppujuhlan ajaksi, kun hän liikautti tunteitani tosi kovasti. Lisäksi tunsin, että se ei ollut yksipuoleista.

Juhlaillallinen Valtionhotellissa. Meillä oli iso pöytäseurue. Pöytä oli tilattu jo kesällä. Meillä oli aivan älyttömän hauskaa. Valokuvistakin näkee, kuinka onnellisia ja iloisia kaikki ihmiset ovat. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, mitä syötiin. Heilin kanssa joimme kuitenkin viiniä.
Päivällä kohtaamani mies istui aivan eri puolella salia. Muutaman kerran juttelimme illan aikana, kerran tanssimmekin. Jatkot olivat entisessä Kellarissa. Kaikki olimme siellä samaa porukkaa, ei siinä sen enempää hempeilty kenenkään kanssa. Puoli viisi aamulla kömmin Heilin äidin asunnolle, Heili oli lähtenyt jo vähän aikaisemmin.

Seuraavana maanantaina, kun tuo mies soitti minulle, aivan hyppäsin kattoon!