Isä oli tunteellinen mies. Kun Voitto Hellsten juoksi voittoon tai Veikko Hakulinen hiihti parhaiten, isä kuunteli kyynelsilmin radiota ja me lapset opimme pitämään väliaikapäiväkirjaa siniseen vihkoon.

Isän äiti
oli ainoa mummoni, jonka olen nähnyt elossa. Äidin äiti oli kuollut jo nelikymppisenä jatkuvasti toistuvien raskauksien mukanaan tuomaan munuaistautiin. Isän äidillä oli harmaa tukka, joka oli kiedottu nutturalle niskaan. Hänellä oli aina musta, pitkä hame ja musta pusero ja hän vaikutti hyvin kookkaalta, ainakin lapsen silmiin. Hänellä oli pitkä suora nenä ja kapeat kasvot. Hän oli entinen ison talon emäntä Pohjois-Savosta.

Isän äiti, mummoni, asui meillä jonkin aikaa tuberkuloosiparantolassa. Eräänä aamuna hän kaatui keittiöjakkaralta. Äitini oli töissä, mutta isä oli kotona. Koska asuimme sairaalassa, apu oli lähellä. Mutta kuitenkin seuraavana aamuna kun heräsin, isä nojasi käsivarteensa kirjoituspöydän ääressä ja itki. Hänen äitinsä oli kuollut.

Seuraavan kerran näin isän itkevän, kun Mannerheim kuoli.