Edellisessä postauksessa paljastettu lunttaus tarvinnee vielä toisen postauksen. Ensimmäinen ja viimeinen lunttaus ovat jääneet kirkkaina mieleen. Lunttauksen on täytynyt olla aika usein tapahtuvaa, koska tuo edellisen postauksen asia on aivan unhon yössä.

Kutuharju kommentoi: sen häpeän kun jää lunttauksesta kiinni, muistaa varmaan koko ikänsä.

Ehkä Pantteri on aivan häpeämätön tai sitten hän on unohtanut tai hän ei ole jäänyt kiinni koskaan.

Ensimmäisessä lunttauksessa oli kihisevää jännitystä. Aistit olivat avoimina joka suuntaan, varsinkin opettajaan päin. Piti olla cool ja jotenkin selvitä tilanteesta. Kysymyksessä oli kirkkohistorian koe kuudennella luokalla. Pantteri oli tuolloin 16  vuotias. Opettaja oli ihana, Anna-Maija Raittila.
Hän oli kiltti ja pidetty opettaja eikä häntä kohtaan ollut mitään henkilökohtaista kaunaa Pantterillakaan. Tyttöluokassa oli yksi poika. Pantteri istui toiseksi viimeisessä pulpetissa seinän vieressä.

"Kaivoin kirjan kassista viereeni penkille, se taisi olla sylissäkin. Tutisin ja tärisin, mutta kirjoitin vastaukset. Kokeesta sain kiitettävän" kertoo Pantteri.

Vuosikymmeniä myöhemmin Pantteri on tavannut Anna-Maija Raittilan kirkkopäivillä. Pantteri on aina rohkeasti mennyt juttelemaan hänen kanssaan ja ihmetellyt, kuinka hyvä muisti Anna-Maijalla on, kun hän muistaa Pantterin satojen  - ehkä tuhansien oppilaidensa joukosta.
            "Noista keskusteluista on jäänyt mieleen, että olen tuntenut häpeää lunttauksesta.  Mieleni on tehnyt jopa tunnustaa se opelle."

Siis eihän Pantteri aivan häpeämätön olekaan.