Kerron edelleen ajasta, jolloin minun valtakunnassani kaikki oli vielä hyvin, kun olin 4,5-vuotiaaksi perheeni ainokainen. Haluan kirjoittaa noista onnellisista ajoista muistaakseni, miksi olen useimmiten onnellinen ja kärsin kovasti siitä, kun lähimmäiseni - no oikeastaan vain mieheni - näkevät maailman niin kovin mustana. En meinaa jaksaa kestää sitä millään.

Tykkäsin olla auton kyydissä. Parantolan autolla haettiin rautatehtaalta happipulloja, käytiin läheisessä kauppalassa apteekissa ja haettiin rautatieasemilta tavaraa mm. ruokatarvikkeita parantolaan. Parantolassa oli autonkuljettajakin, joka oli kummisetäni, mutta tavaran hakureissuja tekivät myös muut kuten isäni ja enoni.

Kerran olin päässyt enoni mukaan läheiselle rautatieasemalle, joka oli tuolloin vilkkaassa käytössä. Asemalla kävi myös linja-auto, jonka kulkureitti oli kauppalasta aseman kautta parantolalle ja samaa reittiä takaisin. Matkaa kertyi kaikkiaan noin 10 km ja asema oli suunnilleen puolivälissä.

Eno meni asemarakennukseen ja minä jäin autoon istumaan. Kun enoa ei enää näkynyt,  hilauduin penkiltä alas ja autosta ulos. Asemalla oli myös linja-auto, minä kiipesin siihen ja kuljettajan taakse istumaan. Linja-auto ovet sulkeutuivat, auto jatkoi matkaansa ja se oli minusta hauskaa. Kurkistelin ikkunasta ulos ja näin kylän läpi ajettaessa lehmiä laitumella. Oli kesäinen iltapäivä, aurinko ei ollut enää keskitaivaalla. Kyllä oli mukava matkustaa. Kukaan ei kysellyt minulta mitään ja sain olla omassa rauhassani.

Eno meni takaisin parantolalle. Kun äitini yhytti veljensä ja kysyi, missä minä olen, niin hän ei tiennyt. Hän oli unohtanut kokonaan, että minä olin ollut hänen mukanaan. Eno lähti tuota pikaa takaisin asemalle minua etsimään.

Linja-auto tuli kauppalaan, toiset poistuivat autosta, mutta minä istuin penkissä. Kuljettaja alkoi ihmetellä asiaa. Hän kyseli:"Kenen mukana sinä olet?". Pianhan hänelle selvisi, että olen yksin. Linja-auton kuljettaja vei minut poliisilaitokselle. Siinä he ihmettelivät, mitä tälle tytölle pitäisi tehdä ja mistä se on linja-autoon tullut. Poliisisetä kumartui ja kysyi nimeäni. Sen osasin sanoa, olihan äiti opettanut. Isän sukunimi oli poliisille tuttu. Poliisisetä soitti meille kotiin ja kysyi:"Onkohan teidän lapsi kadonnut?"  Pääsin Mustalla Maijalla kotiin ja äiti oli vastassa. Ei vihaisena, vaan iloisena, että olin löytynyt. 

Minulle tästä ei ole jäänyt mitään pahoja muistoja, matkalla ei edes itkettänyt yhtään, kaikki olivat ihan ystävällisiä ja mukavia ja sain olla monenlaisten autojen kyydissä. Se miksi isäni nimi saattoi olla poliisille tuttu, ei johtunut hänen rikkeistään, vaan pikemminkin saavutuksista, joista ehkä kerron myöhemmin.