Aikaisemman Kuolemaa-postaukseni kommenteissa kysyttiin, mitä minuun on vaikuttanut lapsuuden runsaat kokemukset kuolemasta.

Hassua, että lapsena pelkäsin hautausmaata. Se oli oikeastaan joukkohysteriaa, koska koulumatkat tehtiin porukalla. Koulutien varrella oli mielisairaalan hautausmaa, jonka ohi poljimme pyörällä tuhatta ja sataa. 
      Äiti sanoi, ettei kuolleita tarvitse pelätä, vaan eläviä, erityisesti miehiä. Kuolleet eivät mitään tee, vaan elävät raiskaavat ja pahoinpitelevät.

En ole koskaan kavahtanut ruumiiden katsomista. Saimme käydä hyvästelemässä koulutoverimme, joka teki itsemurhan jo alle 15-vuotiaana. Isäni kävimme hyvästelemässä koko perhe, äiti sipaisi isän poskea. Äidin nenä oli huurteessa, kun kävimme häntä katsomassa kappelissa. Serkkuni, joka myös teki itsemurhan, oli hyvin rauhallisen näköinen, hän oli saanut levon kaiken ahdistavan jälkeen.

Kaikkein erikoisin kokemus on ollut ortodoksi-tädin hautajaiset. Hänen arkkunsa oli siunaustilaisuudessa auki ja häntä sai käydä hyvästelemässä siinä.

En vielä tänään jaksa kirjoittaa surusta, josta minun piti kirjoittaa. Enkä kirjoittanut siitäkään, mitä lapsuuden kokemukset ovat vaikuttaneet minuun. Täytyy vielä jatkaa tämän aiheen parissa toisen kerran.