Pieni tyttö kysyi bussiasemalla  nimeäni. Hänen nimensä oli Jasmiina ja sanoin:
"Sinulla on kaunis nimi."
"Niin sinunkin nimi on kaunis"
Mummo oli juuri saattanut hänet bussiasemalle. Hän oli jo mennyt toiseen bussiin ja nyt tyttö odotti siinä bussiasemalla isää. Hänen tapansa katsoa ja jutella liikautti minua. Hänessä oli sellaista aikuismaisuutta, jota ei usein tapaa 9-vuotiaissa. Hän katsoi silmiin ja jutteli hyvin rauhallisesti ja vakavana. Hän kertoi käyvänsä musiikkiluokkaa, soittavansa nokkahuilua.

"Kuinka vanha sinä olet", hän kysyi yllättäen. En ensin aikonut sanoa, mutta sitten ajattelin, että enhän minä siinä mitään häviä.
"Sinun mummosikin on varmaan nuorempi kuin minä."
Hän muisti mummojenkin iät, molemmat vielä elossa.
"Isä on 37 ja äiti on 36, tai siis olisi, mutta hän kuoli, kun minä olin toisella luokalla."

Siinä se oli. Aivan hätkähdin, olin vaistonnut tytössä jotain erityistä.
"Voi kuinka surullista," sanoin, "sairastiko sinun äitisi vai kuinka hän kuoli?"
"Äidillä oli kauhea päänsärky ja hän oli huonovointinen. Sitten hän meni yöllä vessaan ja kaatui."

"Voi nyt minun bussini tuli. Onpa sinulla surullinen tarina."
"Niin mutta en minä vielä
sitä kerennyt loppuun kertoa."
"Niinpä. Mutta nyt minun on kyllä mentävä bussiin. Hei, hei."
"Hei, hei. Minä soitan isille, missä se viipyy."