Äiti ja isä asuivat koko yhteisen elinaikansa tuberkuloosiparantolassa. He tapasivat siellä silloin, kun se oli 43. sotasairaala. Isä oli polviin tulleen veden takia sairaslomalla rintamalta ja äiti toimi jonkinlaisena apuhoitajana sairaalassa. Sodan aikana koulutettiin tyttöjä ensiapu- ja hoitajatöihin ja sellaisen lyhyen kurssin äiti oli Helsingissä käynyt.

Isää ei enää tervehdyttyään lähetetty rintamalle, vaan häntä pyydettiin parantolan talonmieheksi poislähteneen tilalle. Isä oli ollut rakentamassa tätä tuberkuloosiparantolaksi tarkoitettua rakennusta Saimaan rannalle ja oli sitä kautta tuttu jo ennestään, ehkä hän toimi aputalonmiehenäkin rakennusaikana.

Sotilaspastori vihki äidin ja isän sotasairaalassa. Sotilaspuvussa on sekä pappi että sulhanen.

Nyt vuonna 2006, 40 vuotta isäni kuoleman jälkeen, aamukahvia juodessani aivan hätkähdän, kun huomaan, että heidän yhteinen aikansa kesti vain 23 vuotta. Isä kuoli 54-vuotiaana sepelvaltimotautiin, äiti eli 84-vuotiaaksi. Isän kuoleman jälkeen äidin oli muutettava lapsineen pois parantolasta, koska asunto oli ollut isän työsuhdeasunto. Äiti sai kylältä uudesta kerrostalosta kaksion ja eli siellä sitten loppuikänsä. Hän kävi parantolassa töissä eläkkeelle pääsemiseensä saakka.

Meitä on kolme sisarusta. Minä olen vanhin ja synnyin tuberkuloosiparantolassa. Eräässä postauksessani olen tuosta kertonutkin. Sisareni, joka on minua 4,5 vuotta nuorempi, kävi syntymässä viereisessä mielisairaalassa, jossa oli oikein synnytysosasto.

Muistan kuinka isäni kanssa mentiin katsomaan pikkusiskoa. En päässyt osastolle, vaan minut jätettiin aulaan ja sitten isä tuli portaiden yläpäähän näyttämään nyyttiä. En minä sitä vauvaa nähnyt, aula oli iso ja hämärä. Enkä päässyt äitiäkään katsomaan. Tuosta kuitenkin elämäni muuttui dramaattisesti.

Veljeni syntymän muistan. Oli kulunut puolitoista vuotta sisareni syntymästä. Yöllä alkoi kotona kova touhu. Minut ja sisareni hätyytettiin perähuoneesta keskihuoneeseen lattialle nukkumaan. Oli pimeää. Isä lähti jonnekin ja täti T (äidin veljen vaimo) tuli meille. Hirveätä tohinaa ja meidän käskettiin olla hiljaa ja nukkua. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että isä lähti hakemaan kätilöä, kun veljeni alkoi syntyä kovalla vauhdilla. Täti T avusti synnytyksessä ja poika oli valmis, kun kätilö tuli. Olin kai sitten nukahtanutkin, koska varmuudella en muista lapsen itkua, voin kyllä kuvitella sen kuulleeni. Sen muistan, kun aamulla katsoin pientä naamaa tiukoissa kapaloissa - se oli veljeni. Äiti lepäsi sängyssä. Eikä ollut enää pimeää.