En ole koskaan pitänyt mustista vaatteista. Toiset niitä käyttävät alvariinsa niinkuin nyt vaikka Kirsti Paakkanen. Kun lähdin viime keväänä serkkuni hautajaisiin, en löytänyt edes siihen hellepäivään sopivaa mustaa puseroa vaatekomerostani. Hautajaisvalokuvia katsoessani en yhtään ihmettele, vaikka olisin herättänyt pahennustakin tummanviininpunaisessa puserossani. Vainajan sisko kyllä sanoi, että Aija varmaan olisi ihan mielissään, etteivät kaikki ole mustissa hänen hautajaisissaan - Aija kun oli iloinen ihminen luonteeltaan.

Tanssitunnilla en käytä ollenkaan mustia treenivaatteita. Se johtuu myös siitä, että mustassa vaatteessa liike ei näy. Kuten on tunnettua itämaisessa tanssissa on paljon hienovaraista keskivartalon liikettä. Kuinka sitä voisi opettaa, jos ei opettajan liike edes näy. Onkin peräti merkillistä, että varsinkin alkeiskurssilla koko ryhmä muuttuu pikkuhiljaa mustaksi. Johtuneeko se peileistä. Sanotaanhan, että musta hoikentaa.

Tänä kahden kuukauden aikana, jonka olen ollut kotona, ensin sairaslomalla ja sitten työttömänä, olen alkanut käyttää mustia vaatteita, joita vaatekaapistani kuitenkin löytyy. Havahduin eräänä päivänä merkilliseen tunteeseen, että pidän mustista vaatteista. En huomaa enää, että ne tekisivät minut kalpeaksi.

Olen syönyt aivan liikaa näiden kahden kuukauden aikana. Poskeni ovat pyöristyneet puhumattakaan kehoni alemmasta osasta. Sekään minua ei ahdista. Vähät välitän, vaikka turpoan. Tunnen olevani enemmän kotonani pyöreämmässä olemuksessa ja mustissa vaatteissa.

Olen joutunut miettimään kuolemaa ja vaikenemista. Vähitellen olen päästänyt surun iholleni.  Oli pakko aloittaa uudelleen Tommy Hellstenin "Virtahepo olohuoneessa" kirja. Yritän tunnistaa niitä peilejä, jotka eivät ole olleet minulle näkyviä ja jotka ovat syväjäädyttäneet minun suruni.