Kerran yksi ihminen sanoi minulle, että hän on kateellinen, kun minulla on niin paljon ystäviä.

Voi veljet, kunka monta kertaa olen uskonut vääriä ihmisiä ystävikseni. Vai ovatko ne olleetkaan vääriä? Ehkä he ovat olleetkin minulle aivan oikeita, sopineet kulloiseenkin tilanteeseen. Ehkä olen halunnutkin, että minut alennetaan, että minua mollataan, hakataan ja kuritetaan. Ystävinä minä heitä pidin, millainen ystävä sitten itse olinkaan.

Parhaan lapsuudenystäväni perässä kuljin kuin uskollinen koira. Kadehdin häntä koko ajan, mutta olin ylpeäkin siitä, että minulla oli rikas, suosittu ja muodokas ystävä, jota pojat piirittivät. Leikin aina niitä leikkejä, joita hän määräsi enkä paremmasta tiennyt. Kun hän piti kotihipat, joihin hän kutsui parhaat ystävänsä poikakavereineen, kävin ikkunan takaa kuikuilemassa, keitä siellä on. Minulla ei poikakaveria ollut ja ymmärsin, että sen takia en ollut kutsuttujen joukossa.

Voivatko miehet olla naisen ystäviä? Ehkä näin jälkeenpäin voi rakastetustakin puhua ystävänä. Rakastuin yleensä vääriin ihmisiin. Itkin paljon ja vaivuin hirveään itsesääliin, ihan itsemurhan partaalle, nuoruus oli rankkaa.

Sekin poika, joka haukkui isäni, kutsui minua rumilla nimillä ja yritti raiskata, aiheutti minulle vain sydänsuruja, kun jätti minut, teinin ja otti ikäisensä morsiamen. Silloin päätin, että seuraavalle annan heti. Sen aikaisen käsityksen mukaan se tarkoitti, että sen ihmisen kanssa ollaan sitten koko loppuelämä.

Seuraava ei pitänyt
minua kuin kukkaa kämmenellä, vaikka läähätin hänen peräänsä. Pian olimme kuitenkin kihloissa ja tunsin hetkisen jopa onnen huumaa. Pian kihlasormukset lentelivät milloin mihinkin jorpakkoon ja niitä sitten seuraavana päivänä katumuksen vallassa etsittiin. Ensimmäisen kerran hän löi minua telttaretkellä.

Mies, jonka perässä muutin toiselle paikkakunnalle, jätti minut heti muuttamalla itse toiselle puolelle Suomea. Olin vieraassa kaupungissa täysin hukassa monta vuotta. Viimeisessä puhelussaan hän sanoi minulle: minusta tuntuu, että me olemme nyt ystäviä. Olin sekaisin surusta ja hakeuduin terapiaan.

Toimin jo parikymppisestä eri yhdistyksissä vastuullisissa tehtävissä. Aina kulloisessakin tilanteessa ne ihmiset koin ystävinä, mutta ystävyyssuhteet päättyivät, kun tiet erosivat. Työpaikkaystävyyksien kanssa kävi samoin.

Vain harvat miehet koen ystävinä, en yleensä luota miehiin. Oma mies on ehkä lähinnä ystävää, mutta hänenkin suhteensa olen varauksellinen - hän on arvaamaton, sanoo välillä rumasti enkä voi hänen ystävyyteensä luottaa.

Onhan elämän varrelta ystäviäkin jäänyt rinnalleni, vanhoja ystävyyksiä on elvytetty ja sisarusten kesken on hyvä luottamus. Ei minulla niin paljon ole ystäviä, että minua kadehtia kannattaisi, mutta en minä yksinäiseksikään itseäni tunne. Millainen ystävä sitten itse olen, sen voisi sanoa joku ystäväni paremmin kuin minä.