Parantola tarjosi henkilökunnalle täyden ylöspidon: asunnon, ruoan, liinavaatteet ja puhtauden sekä kasvimaan omaa perunan ja porkkanan viljelyä varten. Elimme suljetussa, omavaraisessa yhteisössämme mäntyisellä niemellä, joka oli luonnonvaraisten lehtojen ja Saimaan ympäröimä.

Parantolassa oli talvisodan ja jatkosodan aikana toiminut sotasairaala ja kun sotasairaala evakuoitiin sotatoimien lähestyttyä, myös kenttä- sekä hätäsairaala. Sairaalan katolle maalattu punainen risti oli vieläkin kahdeksankerroksisen sairaalan katolla ja sitä lapsena kävimme ihmettelemässä luvalla tai ilman lupaa, kun kiipesimme sairaalan seinässä olevia paloportaita ylös.

Neuvostoliitto oli rajanaapuri ja sillä oli omat vaikutuksensa, kun sodasta oli niin lyhyt aika. Isä puhui ryssistä, se oli ottanut rynnäkkökiväärin kaatuneelta vanjalta ja piti sitä vaatekomerossa piilossa. Isän ottamia valokuvia kaatuneista ryssistä katselimme salaa. Muualla Suomessa asuvat sukulaiset ihmettelivät, voimmeko elää vapaasti niin lähellä Neuvostoliittoa. Pelko olikin läsnä joka päivä. Kun Kekkonen kävi tapaamassa Hrustsevia, tämä ilmoitti, ettei Neuvostoliitto puutu Suomen sisäisiin asioihin. Pelko hälveni vasta vähitellen. Unkarin kansannousun Neuvostoliitto tukahdutti eikä unkarilaisen nuoren miehen hurma palavien Leninin teosten äärellä kestänyt kuin hetken.

Yhteiskunnasta saimme tietoa koulun historian tuntien lisäksi radiosta ja kuvalehdistä sekä Uudesta Suomesta, jonka asiamiehenä isä menestyi varsin hyvin. Koulun antama historian opetus ei sisältänyt lähihistoriaa, vaan opetuksessa keskityttiin vanhojen sotien taistelumuodostelmiin ja kaikenlaisiin tarkkoihin vuosilukuihin. Yhteiskunnallista koulutusta oli sekin, kun isä antoi ymmärtää, että kommunistien ja demareitten lapset olivat jotenkin outoja ja ettei niiden kanssa passannut olla. Työväentaloon päin ei saanut edes katsoa. Sen ohi kuljettiin Seurojentalolle jumppaharjoituksiin ja muihin rientoihin.