Tytär on nyt vuoden alusta asunut omassa asunnossa vauvelin kanssa. Miehensä asuu toisella puolella kaupunkia. Kuuluu löytäneen tyttökaverin, "oikein hyvä" sanoo tytär. No onhan hänelläkin jotain säpinää menossa uuden poikakaverin kanssa. Voi, voi. Kyllä nää nykynuoret vaihtaa herkästi kaveria. Tyttären rauhoittunut elämäntilanne on kuitenkin äärettömän tärkeä juttu. Hän jopa hymyili ja oli normaali mukava itsensä, kun viimeksi toissapäivänä tapasimme.

Vauveli tuntee jo minut. Hän tulee kontaten tuhatta ja sataa vastaan, kun menen käymään ja syliin pitää päästä heti. Yhtenä iltana kun olin häntä hoitamassa, niin hän alkoi huutaa, kun hän huomasi, ettei äiti olekaan paikalla. Vaikka muuten tulemme hyvin toimeen, niin äidin häviäminen näköpiiristä oli liikaa.

Kun en keksinyt, miten saisin vauvelin uudelleen hyvälle tuulelle, niin aloin soitella hänelle kännykän soittoääniä. Hän istui sylissä ja kuunteli niitä. Nyt aina kun menen heille, minun pitää soittaa hänelle kännykän soittoääniä.