KUINKA MONTA KERTAA

Kuinka monta kertaa olinkaan kyyristynyt kiven taakse piiloon mieheltä, joka oli luvannut rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä. Olin kuvitellut kuten äitikin omassa elämässään, että rakkauteni muuttaisi väkivallan hellyydeksi; tekisin itseni tarpeelliseksi ja mies olisi minulle ikuisesti kiitollinen. Pojan synnyttyä mies oli ryypännyt entistä rajummin. Jouduin pakenemaan henkeni edestä ja lapsen.

Jätin maaseudun ja muutin kaupungin lähiöön. Pieni poikani huusi parvekkeen alla:"Äitii, tuu parvekkeelle, täällä huutaa Santtu." Santulla oli tummansiniset kurahousut, toisessa kädessä keltainen ämpäri ja toisessa punainen lapio. Suu oli mutrussa ja lakki vinossa. Näin, kuinka toinen poika tönäisi Santun kumoon.

Hallituksen puheenjohtaja soitti ovikelloa. Pyöräsuojasta oli viety pyörien tulpat. Sitten soitti isännöitsijä. Kellarista oli varastettu olutta. Seuraavaksi tuli poliisi. Autoihin oli murtauduttu ja asuntovaunuihin. Mummoja oli uhkailtu puukolla ja pieniä lapsia.

Aina sama kysymys: "Onko tämä sinun poikasi?"

Mustat kulmat, jurottava ilme, vihreäksi ja violetiksi värjätty tukka pystyssä, nahkarotsissa metallikoristeet ja pääkallot. Käsivarret tatuoitu värillisillä kuvilla. Kohtuni oli kokoonkuivunut ja kallellaan. En tuntenut enää tätä poikaa, jonka kerran näin huutavan äitiä parvekkeen alla.

Silmissä ja tiukkaan puserrettujen huulten takaa näin huudon, johon kukaan ei vastannut. Vankilassa Santtu pisti suoneensa ja kuoli.