"Toisinaan minä inhoan sanoja. Ne ovat valtavan henkisen jäävuoren huippuja ja nythän me kaikki jo tiedämme miten Titanicin kävi. Pikimusta kuilu avautuu sen välillä mitä on olemassa ja mitä sanat yrittävät kuvata. Kaikki ilmiöt yksinkertaistetaan, ne naulataan sanoilla kiinni ja niistä tulee mustavalkoisia, ehdottomia."


Katkelma on Emma Juslinin romaanista Frida ja Frida (Teos 2008, alk. Frida och Frida, suomentaja Jaana Nikula).

2136503.jpg


Tässä he istuivat Helen ja Daniel ja vannoivat toisilleen ikuista rakkautta. Sanattomasti ja hiljaa, sydämiään kuunnellen. Danielin käsi oli hellästi Helenin hartioiden ympärillä. Helen nojasi Danieliin. He katsoivat kauas horisonttiin. Pitkien yhteisten vuosien jälkeen he yhä uudelleen kiipesivät tänne. Ja vielä sittenkin, kun Helen oli jo mennyt, Daniel kapusi heidän pyhättöönsä. Välillä hän pysähtyi hengittämään raskaasti ja nojasi keppiinsä. Hän olisi huutanut, jos hänellä olisi ollut ääni.
Myöhemmin talvella satunnainen kiipeilijä löysi Danielin penkiltä makaamasta. Hän oli jo jäätynyt.

EDIT klo 12.20: Istahdin tuohon penkille ja otin tämän kuvan:
2136504.jpg