Meidän urheilun ystävien odotukset suomalaisten urheilijoiden suorituksia kohtaan ovat suorastaan epäinhimillisiä. Jälleen kerran olemme joutuneet huomaamaan, että hekin ovat vain ihmisiä eivätkä mitään jumalia, jotka nostavat Suomen urheilumaailman eliittiin. Yksittäiset urheilijat saattavat kuulua eliittiin, mutta näissä kisoissa suoritukset ovat hyvin usein epäonnistuneet. Jostain takametsästä vahingossa joukkueeseen päässyt kaveri, johon odotuksia ei edes kohdistu, onnistuu paremmin kuin huipulle sijoitetut.

Henkiset paineet urheilijoilla on kovat ja kun suomalainen on niin tosissaan. Huumoria ei löydy vääntämälläkään. Palander on taas ääriesimerkki toisesta päästä. Liian vähän tosissaan tai ihan överi. Palanderin siteen hajoaminen oli huonoa tuuria, mutta miksi piti käyttää ennen kokeilematonta sidettä... kaikenlaisia selityksiä ukoilta löytyy.

Suuret odotukset kohdistuivat myös nuoreen viehättävään Kiira Korpeen. Valitettavasti en nähnyt suoritusta - olin töissä, mutta aamulla luin lehdestä, että pieni ajatuksen harhautuminen pois suoritteesta teki siitä epäonnistuneen. Siis jännitystä, henkinen kantti ei kestä.

Koska tanssin ja esiinnyn, tiedän hyvin tarkkaan, että sen 3-7 minuuttia, jonka suoritus kestää, en voi sekunnin murto-osaakaan ajatella mitään muuta. Keskittymisen on oltava täydellistä ja noihin muutamaan minuuttiin on ladattava kaikki energia ja koko tunneskaala.

Ihanaa on huomata myös se, että joukkuelajeissa suomalaisilla on parempi menestys. Ryhmän merkitys suoritteeseen on suuri, jokainen ryhmän lenkki on tärkeä. Yksilön pienet ajatushäiriöt eivät katkaise koko joukkueen mahdollisuuksia, edellyttäen, että ajatus ei katkea juuri sillä tärkeällä hetkellä ja liian kauaksi aikaa. Ruutun tunnepurkaus oli liikaa, mutta eipä hän taida enää pelatakaan. Siinä tilanteessa pinna katkesi.

Olen aina pitänyt ryhmätansseista, niissä on oma jännitteensä, kun ryhmä toimii hyvin yhteen. On helpompaa hymyillä tanssikaverille kuin tuntemattomalle yleisölle, jota ei näyttämön valoissa välttämättä edes näe.