Perjantaina lykkäsin pikkuiset rattailla lääkärin kautta tarhaan, riensin kotiin ja heitin vaatteita yms. matkatavaroita isoon, vedettävään matkalaukkuun. En siinä paljon kerennyt miettiä, mitä mukaani ottaisin. Onneksi olin sen ilta-asun jo etukäteen valkannut.

Tupaten täydellä bussilla kaupunkiin ja matkista asfaltilla perässäni vetäen kiiruhdin rautatieasemalle. Herrajesta miten paljon asemalla oli väkeä! Lippuautomaateilla jonot, lippukassoilla samoin. Miten ennättäisin lipun saada. Jonotuksen jälkeen pääsin automaatille. Se ilmoitti, että liput on loppuunmyyty ja pyysi kääntymään lippukassan puoleen.
Menossa oli numero 508 ja minulla numero 550, junan lähtöön 10 min. Päätin olla hermoilematta. Mies tuli viereeni ja näytti numeroaan 525, silloin oli menossa jo 524. Hän antoi minulle jonotusnumeronsa ja sanoi: mene jo! Pääsin kassalle. Mikähän enkeli se oli??

Sain ilmeisesti junan viimeisen eka luokan paikan. Juoksin raiteelle 5, juna oli jo siinä. Vaununumeroni oli 1. Kuljin junan vieressä: 5, 4, 3, 2 -numeroiset vaunut ohitin. Mutta ykköstä ei ollut - onni siinäkin mukana. Muuten olisin mennyt ties mihin. Junani nimittäin oli lähdössä raiteelta 1.
Hiukka tuli kiire, junakuulutuksen aikaan olin vielä asematunnelissa. Sitä hiivatin matkalaukkua piti raahata rappuja ylös ja alas ja ylös.

Kaksi junanvaihtoa oli vielä edessä. Siinä viimeisessä olin tosi lähellä jäädä koko junasta, kun vaununumerot olivat kahdessa vaunussa samat. Kai niistä vaunuista olisi läpi päässyt, mutta kun niiden vaunujen keskellä oli kaksi veturin nokkaa vastakkain, niin kuvittelin ettei pääse ja juoksin sinne kauimmaiseen. Konnari nosti laukkuni sisään ja hoputti hyppäämään junaan, saman tien se lähti.
Jatkuu...